VAROITUS! Saattaa sisältää juonipaljastuksia.
Baarikärpänen on elokuva, joka perustuu Charles Bukowskin osittain fiktiiviseen käsikirjoitukseen tämän Los Angelesin ajoista. Kuten Bukowskia aiemmin lukeneet saattavat arvata, elokuvassa ei seikkaile herra itse vaan tämän alter ego Henry Chinaski. Mutta miten on saatu kyyninen ulkomuoto, aika ajoin absurdit tapahtumat, vastoinkäymisten ryvettämät pohdinnat sekä rivo mustanpuhuva huumori saatu siirrettyä valkokankaalle?
Henry Chinaski (Mickey Rourke) on päivittäin rähjäinen kirjailija, joka elättää itsensä kirjoittamalla runoutta ja novelleja – ainakin silloin kun kykenee siihen ollenkaan. Iltaisin hän on baarikärpänen. Henryn illat kuluvat juodessa ja tapellessa, toisena osapuolena ja tappeluiden voittajana usein baarimikko Eddie (Frank Stallone). Eräällä baarireissullaan hän tapaa Wandan (Faye Dunaway), joka on samanlainen baarikärpänen kuin Henry. Siitä huolimatta, että Wanda päätyy alkuvaiheissa vällyjen väliin myös Eddien kanssa, suhde jatkuu. Myös eräänlainen pelastava enkeli, Tully (Alice Krige), joka on valmiina tarjoamaan ihailemallaan kirjailijalle apua.
Periaatteessa ainoa syy, miksi alun perin päädyin katsomaan tämän, oli Charles Bukowski (yksi lempikirjailijoistani). Leffa tarjosi kuitenkin myös paljon muutakin. Leffassa on vain pari vikaa, mutta suurin niistä on tasaisuus. Kuten ennestään lukevana tiedän, Bukowski osaa mennä kevyemmästä rankemmaksi mutta ei koskaan liian rankaksi. Kirjoissa tämä ei haittaa, mutta jotenkin katsoessa tuntuu, ettei koskaan mennä liian syville vesille. Puukotuskohtaus tekee poikkeuksen, mutta noin 95 minuutin elokuvaan olisi voinut saada vähän enemmänkin draamaa komediaa tasapainottamaan. Tai sitten elokuva olisi voinut olla vähän pitempi. Suuriinhan tunteisiin tämän ei ole tarkoitus yltää, mutta elokuva kaipaisi pientä emotionaalista kiihdykettä. Kuvaus tai musiikki jäävät sille ”hyvä”-tasolle, mutta niistä ei kannata etsiä mitään erikoista. Tapahtumapaikat ovat myöskin paikallaan, rähjäiset baarit ja huoneistot tukevat entisestään tapahtumia. Välillä tosin käydään yläluokkaisemmassa Los Angelesissa, joka tarjoaakin terävän kontrastin jälkeenpäin ajateltuna. Kameran zoomatessa lopussa ystävällismieliseen neonvaloon tappelun äänien kuuluessa taustalla jää hyvin mieleen.
Mickey Rourke on itselleni ollut perushyvä näyttelijä, mutta tässä elokuvassa hän todella pääsee loistamaan. Mies esittää mainiosti Chinaskia (eli Bukowskia) olemalla yhtä rähjäinen, mutta kuitenkin oudon karismaattinen kuin hahmo itse. Todenmukainen eläytyminen varmistaa sen, ettei valittamisen sijaa löydy. Rourken vastapari, Faye Dunaway, ei tee vaikutusta samalla tavalla kuin Rourke (muuten kuin ulkonäöltään), vaikkei hänkään huono ole. Yksittäisenä näyttelijänä katseltuna hän ei vaikuta yhtä taidokkaalta kuin Mickeyn vastaparina. Lisäksi elokuvaa koristaa joukko sivunäyttelijöitä ja muita baarikärpäsiä, joista etenkin kyyninen naisbaarikärpänen Roberta Bassin ansaitsee kiitosta. Käsikirjoittajana ja kirjoittajana yleensä olen sanonut Bukowskista (jonka tarkkasilmäisimmät löytävät jostain kohtaa, itse en löytänyt) varmasti jo tarpeeksi, joten ei siitä enempää. Hyvä kässäri ja juoni kaikin puolin, vaikkei Charles teekään aivan yhtä voimakasta vaikutusta valkokankaalla kuin kirjan sivuilla. Ohjaaja Barbet Schroeder on saanut hyvin kokonaisuuden kasaan, vaikkei sen ihmeempiä teekään.
Baarikärpänen on monelta osa-alueeltaan hyvä elokuva, jota katsoessa ei tarvitse paljon ajatella vaan aivot voi rohkeasti unohtaa lepotilaan ja nauttia erittäin maukkaasta viihteestä. Leffaa voi suositella draaman – ja huumorinnälkäisten lisäksi Bukowskia lukeville tai niille, jotka haluavat tietää hänestä. Tästä seuraava askel on kirjailijan teos Hollywood, joka käsittelee tapahtumia kulissien takana – alter ego Henryn roolissa, totta kai.
