Alkuvuosi on perinteisesti elokuvan kulta-aikaa Suomen teattereissa – aikaa jolloin suurin osa suurimmista oscarsyöteistä rantautuu rannikollemme. Ohjaajakäsikirjoittaja Quentin Tarantinolle viimeinen vuosikymmen on ollut eri elokuvagenrejen kokeiluaikaa – oli sitten kyseessä verta tihkuva kaksiosainen Kill Bill –samurai-tyylittely, tai historiaakin uudelleen kirjoittanut toiseen maailmansotaan sijoittunut sotahupailu Kunniattomat paskiaiset. Tarantinolle täytyy nostaa hattua, sillä harvalla elokuvantekijällä on uskallusta moisiin genrerajat ylittäviin kokeiluihin. Toki ohjaajan tavaramerkit pysyvät paikoillaan, oli tyylilaji mikä tahansa – uuden Django Unchained –länkkärinkin tyyli on taattua Tarantinoa, aina nokkelasta ja mustan huumorin täyttämästä dialogista oivallisiin musiikkivalintoihin. Tyyliltään Django Unchained on Tarantinon aiemmasta tuotannosta ehkä lähimpänä Kunniattomia paskiaisia ja Pulp Fictionia, joissa jännityksen ja verisyyden ohella tapetille pääsi myös tilannekomiikka – toki jokaisessa hänen elokuvassaan huumori on enemmän tai vähemmän mukana. Iloinen uutinen Kunniattomat Paskiaiset -diggareille on myös se, että Itävaltalaissyntyisen Christoph Waltzin ja Tarantinon yhteistyö jatkuu jo toisessa elokuvassa peräkkäin – Waltzin natsieverstin nahkatakki on tällä kertaa vaihtunut hammaslääkäri-palkkionmetsästäjä tohtori King Schultzin knalliin.
Elokuva lähtee liikkeelle seuraten orjaksi joutuneen Djangon (Jamie Foxx) kulkemista kahleissa läpi hiekkaisten 1800-luvun Amerikan maisemien. Prologissa näytetään myös, miten edellä mainittu tohtori King Schultz vapauttaa Djangon alistajiltaan ja lupaa tälle vapauden pientä vastapalvelusta vastaan. Myös Djangon vaimo Broomhilda (Kerry Washington) on orjuudessa Missisippiläisen Calvin Candien (Leonardo DiCaprio) tilalla, mikä ohjaa kaksikon matkaa uusia välienselvittelyjä kohti.
Heti elokuvan ensimmäinen kohtaus antaa viittauksen Tarantinon 1990-luvun lopun Jackie Brown –elokuvaan, minkä huomaaminen tuottaa varmasti jokaiselle ohjaajan fanille ahaa-elämyksen. Tästä siirrytäänkin prologin toiseen osioon, jossa jännitettä riittää johtaen tutunoloiseen räjähtävään yhteenottoon – ohjaajasta ei voi erehtyä. Elokuvan ensimmäinen puolisko on laadukasta elokuvantekoa, jossa humoristiset kohtaukset ja jännitys kulkevat käsi kädessä. Toinen puolisko ei aivan vedä vertoja ensimmäiselle johtuen pienistä rytmitysongelmista, ja huumorin osittaisesta hiipumisesta – voisi melkein sanoa, että Leonardo DiCaprion hahmon tullessa mukaan kuvioon kohtaukset eivät enää vaikuta aivan yhtä toimivilta. Rytmittämistäkin olisi auttanut pieni trimmaus, sillä elokuva, lähes kolmen tunnin kestollaan, tuntuu rahtusen liian pitkälti materiaaliinsa nähden. Varsinkin kaksiosainen loppu tuntuu hieman rasittavalta, vaikka sen ansiosta näemmekin ohjaajan cameon.
Yksi Django Unchained:n valttikorteista löytyy suorastaan yllättävältä taholta. Vaikka Tarantinon elokuvat ovat tavallisesti monilta osin erinomaisia, niistä on aina puuttunut tietynlainen emotionaalisuus – vaan ei enää. Kahden päähenkilön välille nouseva ystävyyssuhde nimittäin tuntuu aidolta, ja näyttelijät onnistuvat saamaan hahmoistaan esiin myös herkemmät puolet. Erityisesti Christoph Waltzin suorituksesta kuultaa aito välittäminen, minkä ansiosta hänen helmikuussa pokkaamansa toinen peräkkäinen sivuosa-oscar on täydellisen ansaittu – rooli on monella tapaa erilainen kuin hänen Kunniattomien paskiaisten vastaava.
Elokuva on ehdottomasti mielenkiintoinen ja uppoaa varmasti niin suureen yleisöön kuin elokuvaharrastajiinkin. En lähtisi sanomaan, että Tarantino on ylittänyt itsensä – elokuva jää kokonaislaadussaan muutamille hänen varhaisimmille tuotoksilleen. Tästä huolimatta kyseessä on viihdyttävä elokuvaelämys, ja varma valinta koti/teatteri -iltojen ratoksi.
