1920-luvulla eli japanilainen mies ja hänen koiransa Hachiko, joista tuli erottamattomat. Miehen lähtiessä juna-asemalle akita-rotuinen koira kulki hänen seurassaan ja illalla työpäivän jälkeen se oli jälleen vastassa omistajaansa. Odottaminen ei loppunut edes siinä vaiheessa, kun mies kuoli, vaan Hachiko odotti uskollisena yhdeksän vuoden ajan isäntänsä paluuta, vaikka hän ei tietenkään enää koskaan saapunut. Myöhemmin koira löydettiin kuolleena kadulta ja sen muistoksi rakennettiin patsas, joka on merkkinä uskollisuudesta. Patsaita tehtiin oikeastaan kolme, mutta niistä merkittävin rakennettiin paikkaan, jossa koira odotti isäntäänsä.
Koirasta tehtiin japanilainen elokuva 1980-luvulla ja reilu parikymmentä vuotta myöhemmin siitä ilmestyi jenkkiversio ruotsalaisen Lasse Hallströmin ohjauksella. Leffan alussa Parker Wilson (Richard Gere) löytää rautatieasemalta pienen akitan pennun, jolle yrittää löytää uuden kodin, kun sen omistajaa ei tunnu löytyvän. Vaimo ei ole koirasta yhtä innoissaan, mutta joutuu lopulta heltymään nähtyään Hachin ja Parkerin välisen yhteyden. Koira jää siis asumaan heidän perheensä luo ja kaksikon välille muodustuu tiivis side. Hachi saattaa omistajansa joka päivä rautatieasemalle ja on siellä vastassa, kun Parker tulee töistä kotiin, kuten todellisuudessakin Japanissa. Pysäyttävä käänne tapahtuu leffan puolivälin jälkeen, kun Parker yhtäkkiä menehtyy ja koira jää ikävöimään.
Kun elokuvasta tietää etukäteen sen tärkeimmän juonenkäänteen, sen fokus ei olekaan juonessa, vaan tunnelmassa ja sen vaikuttavuudessa ylipäätään. Leffa onnistuu täydellisesti tarkoituksessaan eli kaappaa katsojan mukaansa ja aiheuttaa melkoisen tunneryöpyn. Se on mielettömän kaunis ja koskettava sekä saa mielen matalaksi pitkäksi aikaa. Lämminhenkisyyden vuoksi luulisi elokuvan olevan turhankin siirappinen tai ylisöpö, mutta siitä ei ole tietoakaan. Päähenkilö Parker tosin esitetään ylimalkaisen kilttinä ja lempeänä miehenä, joka ei koskaan suutu, mutta se jollain tapaa sopii koko elokuvan tunnelmaan. Kestoa sillä on vain puolitoista tuntia, eikä siihen saisikaan enempää sisältöä. Mitenkään väkisin rääpäistyltä se ei kuitenkaan tunnu, vaan kestoa on juuri sopivassa määrin.
Vähäeleisyydestään huolimatta elokuvaan on haluttu saada liiallistakin dramatisointia päivään, jolloin Parkerin äkillinen poismeno tapahtuu. Se on tehty vähän liiankin ennalta-arvattavaksi, mutta tokkopa sillä on väliä, kun kuitenkin tietää, mitä tulee tapahtumaan. Tärkeänä elementtinä on elokuvan sävellys, joka sekin on mielettömän kaunista. Piano ja viulu voivat joskus kuulostaa väkisin tungetuilta tai ärsyttäviltä, mutta tässä kohtaa ne sopivat elokuvaan täydellisesti. Kuvauksessa on tajuttu käyttää myös koiran näkökulmaa, mikä on ihan kiva lisä, mutta ei välttämättä pakollinen. Vuodenaikojen vaihtuminen on esitetty tönköllä tavalla, sillä ajan kulumisen olisi voinut esittää toisellakin tapaa. Muutoin kuvaus on suhteellisen laadukasta ja koiran ilmeet ja eleet on onnistuttu taltioimaan uskottavasti.
Nimenomaan koiralle on haluttu antaa paljon painoarvoa, eikä leffa sen enempää esittele muiden henkilöiden motiiveja tai ajatuksia. Näin ollen koiran merkitys on erityisen suuri, mutta Chico-, Layla- ja Forrest-akitat ovat kaikki sympaattisia Hachi-koiran roolissa. Myös henkilöiden valinnat ovat suhteellisen hyviä, sillä Richard Gere sopii mainiosti hyväntahtoisen miehen rooliin ja Avari ja Alexander komppavat kaksikkoa hyvin. Muut näyttelijät jäävät hieman varjoon, mikä ei toisaalta ole yllätys – pääpainohan on Hachikossa. Elokuva opettaa yksinkertaisella tavalla, kuinka uskollinen koira voi olla ja laajemmin sitä, kuinka tärkeää on huomioida toiset. Se liikutti sen verran, että jopa Parkerin lapsenlapsen kertomus koulussa meinasi nostaa kyyneleet silmiin.
