Eräät elokuvat alkavat niin iskevästi, että katse nauliutuu niihin kuin magneetin vetämänä, ja on myönnettävä, että Deathstalker kuuluu näihin elokuviin. Ruohonjuuritasolle asetettu kamera kuvaamassa ylväitä lihaksikkaita miehiä todella on jotain, mikä kiinnittää huomion – ainakin, jos se on toteutettu, kuten ohjaaja James Sbardellati sen toteuttaa: alhaaltapäin kamera kuvaa, kuinka muinaiset soturit loikkivat aseet kädessä, kameran zoomaillessa heidän jalkapohjiaan. Pakko sanoa: kun aloitin elokuvaharrastukseni, en koskaan odottanut näkeväni yhtä absurdia kuvaamista. Lisäksi tätä jalkapohja- ja lannevaatteen alaosa –näkymää näytetään alussa useammalta minuutilta tuntuvan ajan. Tämän jälkeen elokuvan nimisankari (Hill) talsii paikalle, tappaa muut barbaarit ja listiessään viimeisen eloonjääneen tokaisee kenties huonoimman one-linerin ikinä: ”Tänään ei taida olla onnenpäiväsi”.
Samaa voisi sanoa katsojalle, joka hakee elokuvaelämystä, joka kenties tarjoaisi sisältöä, tunnelmaa, ajatuksia, edes jossain määrin järjellisen tai johdonmukaisen juonen; tai vaikka ihan vain edes kelvollista osaavaa toteutusta. Ainakin siinä tapauksessa, että käteen on jonkin ihmeen kautta sattunut Deathstalker. Mutta jos elokuvaa tutkailee vaikka vain päällisinkin puolin hivenen tarkemmin, ilmaantuu salaperäinen houkutus, jota on ylen vaikea vastustaa. Vai miltä näyttää kaikissa elokuvan julisteissa ja DVD-kansissa komeileva isoleukainen ja kyttyräselkäinen peikko? Entäpä lihaksikkaat miehet hutkimassa toisiltaan miekalla päitä irti? Miltä taas kuulostavat paljaat tissit mutapainiin yhdistettynä? Houkuttelevalta, eikö vain? Ehdottomasti, vaikka kannen örvelöä ei itse elokuvassa nähdäkään – muita mörköjä, kuten sianpäitä syövä sianpäinen ritari, riittääkin sitten kyllä.
Juoni on kenties nerokkain ikinä: paha kuningas Munkar (Erhard) päättää hankkiutua eroon kaikista niistä sotureista, jotka voisivat hänen valtaansa vastustaa, ja järjestää siksi pääkaupungissaan turnajaiset, joihin kutsuu nämä soturit. Herää tietysti kysymys, mitä järkeä on kailottaa paikalle jokainen vallankumouksellinen ja vielä saattaa nämä yhteen tilaisuudessa jossa kaikki kantavat aseistusta. No, ei se mitään, sillä turnajaisten voittaja saa palkinnoksi kaksi puolikasta valtakuntaa, eli toisin sanoen pääsee Munkarin perilliseksi. Totuus tämän pahalaisen suunnitelmien takana on kuitenkin huomattavasti häijympi: turnajaisten tuoksinassa nimittäin kaikki potentiaaliset vallananastajat tappavat toisensa, ja jäljelle jääneen voivat listiä Munkarin typerät palkolliset; tämä käy ilmi kohtauksessa, jossa he päättävät saartaa Deathstalkerin ja hyökätä hänen kimppuunsa joka puolelta ”sillä hän ei voi puolustautua kaikkia vastaan yhtä aikaa”. Tämän jälkeen he tanssahtelevat heeroksemme ympärillä hyökkäillen yksitellen.
Sanomattakin on tietysti selvää että Deathstalker aikoo osallistua turnajaisiin, joita sitten kuvataan useamman minuutin pituisena kollaasina. Sen jälkeen turnajaisten osanottajat panevat naisia, mässäilevät viinillä ja lihapitoisilla ruokalajeilla, painiskelevat sekä juonittelevat Munkaria ja toisiaan vastaan. Lisäksi Deathstalkerin omaan missioon kuuluu maagisten aseiden hankkiminen itselleen: tämä tapahtuu menemällä luolaan, juttelemalla Yodan näköisen pikku-ukon kanssa, muuttumalla pikkulapseksi, johdattamalla Yodan ulos luolasta ja tökkäämällä tämän veteen. Tämän jälkeen Yoda muuttuu vanhaksi ja irstaaksi munkiksi ja pikkulapsi takaisin Deathstalkeriksi. Nettotulona käteen jää Oikeuden Miekka.
Mukana on toki vielä paljon muutakin hauskaa bongattavaa valppaalle katselijalle; niin tietoisia typeryyksiä, hulvattomia loogisia ja elokuvallisia virheitä sekä tietysti aivan hervoton kokonaisuus. Harvaa leffaa katsoessa on niin hauskaa, kuin Deathstalkerin parissa. Ohjaajanero James Sbardellati kuljettaa tarinaa joutuisasti eteenpäin, eikä missään vaiheessa jäädä liiaksi aikaa paikalleen. Toisaalta juttu ei myöskään etene liian nopeasti, vaan järki pysyy koko matkan kädessä, vaikka käsi meinaakin jatkuvasti irrota. Kestoakaan ei ole liikaa. Miksikään todelliseksi lahjakkuudeksi Sbardellatia on mahdoton kutsua, mutta toisaalta tietty kälyisyys on oleellinen osa tämänkaltaisen elokuvan viehätystä. Ja Sbardellati on juuri oikealla tavalla lahjaton luomaan elokuvan, jossa on sen verran tolkkua, että sitä pystyy katsomaan, mutta kuitenkin niin helkkarin huono, että sen katselu on todella hauskaa. Kumma kyllä, näyttelijät eivät yhdy tähän huvituskavalkadiin, vaan barbaariksi suhteellisen taitavan Rick Hillin (mikä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että hän perinteisillä standardeilla olisi millään muotoa hyvä näyttelijä) lisäksi mukana on lähinnä mitäänsanomattomia pökkelöitä, ehkä Munkarin esittäjän Bernard Erhard hilpeän ylinäytellyn ”pahuuden” ja ”julman” myhäilyn tuomaa kökköyden tuulahdusta lukuunottamatta. Onneksi naisnäyttelijät, ihanainen Lana ”Barbaarikuningatar” Clarkson etunenässä, paikkaavat mitäänsanomattomuuttaan maitorauhasillaan ja miesnäyttelijät silmittömillä väkivallanteoilla. Tosin, vaikka väkivaltaan paljon satsataankin, ei Deathstalkerin väkivaltaa voi mitenkään pitää vastenmielisenä tai raakana, vaan se on lähinnä huvittavaa, kuten sen sopii ollakin.
Edellä mainittu nopeatempoisuus saattaa olla osin myös käsikirjoittaja Howard R. Cohenin ansiota, löytyyhän miehen ansioluettelosta nippu muita barbaarielokuvia, merkittävimpänä uskomattoman vauhdikkaat ja uskomattoman viihdyttävät Barbarian Queen –leffat. Ne loput ovatkin sitten Deathstalkerin jatko-osia, eikä tämä fakta voi olla herättämättä ihmetystä. Miten tällainen roska voi ylipäänsä tuottaa sen verran rahaa tai mainetta (puhumattakaan molemmista) että jatko-osan tekeminen olisi kannattavaa. Ja vieläpä kolmen jatko-osan! Hilpeitä kohtauksia kuitenkin riittää, ja näihin liittyy usein niin ylilyötyä gorea tai väkivaltaa, että riemu on väistämättä katossa. Päitä irtoilee, miekkoja survotaan mahaan, raajoja irrotetaan ja ärsyttävästi ilmehtivää laiheliinia kumautetaan kalloon valtavalla turvenuijalla. Sen jälkeen irrotetaan lisää päitä ja raajoja, kunnes rankan päivän jälkeen mennään haaremiin kiitettävän anteliaiden vähäpukeisten naisten hoivaan.
Deathstalker ei ole suoranainen naurumurha, mutta oikeassa mielentilassa ja oikeassa seurassa se pääsee aika lähelle sitä. Juonesta ei tosin paljoa selkoa saanut elokuvaa katsoessa (eikä sen jälkeenkään), mutta eipä kärryillä pysyminen toisaalta kovin tärkeää tällaisessa hoopoilussa olekaan. Toinen avoimeksi jäänyt asia oli, mihin koko nimen (Deathstalker – The Last Great Warrior King) soturikuninkuus viittaa, mutta eipä sillä väliä. Jos jatko-osat pääsevät lähellekään tätä, Deathstalkerin seikkailuja kelpaa kyllä katsoa neljän osan verran. Lähes täydellisen barbaarista idioottiviihdettä!
