Tosi vanhoja japanilaisia leffoja katsellessa ei voi välttyä ajatukselta, miten paljon tosielämän tragediaa mahtuukaan yksin nousevan auringon maan varhaiseen elokuvakulttuuriin: toisaalta Sadao Yamanakan kaltaiset huippulahjakkuudet ottavat ja kuolevat ennen aikojaan mullistaen lyhyen elämänsä aikana koko sikäläisen taiteenlajin ja jättäen jälkeensä kourallisen merkittävimpiä ohjaustöitään, mutta toisaalta taas Daisuke Iton kaltaiset pitkän ja terveen elämän eläneet ääntä edeltäneen ajan mestarit sekä Kurosawan ja kumppaneiden edelläkävijät saattoivat sotavuosina menettää lähes koko tunnetun filmografiansa, vaikka uraansa myöhemmin muodossa tai toisessa jatkoivatkin. Itollekin jäi mykästä tuotannostaan käteen vain tämä yksi vähäisempi välityö kaikkien miehen juhlittujen mestariteosten kadotessa tuhkana tuuleen ikiajoiksi.
Tragediaa syventää entisestään tieto, että Jirokichi the Ratkin sattuu kaiken muun lisäksi olemaan vielä varsin kelvollinen historiallinen rainakin – Ito oli siis monen muun paikallisen mestarin tavoin erikoistunut vauhdikkaisiin samuraileffoihin ja jidaigeki-draamoihin. Genrensä perinteitä kunnioittaen tämänkin tarina sijoittuu Edo-kauden Tokugawa-shogunaatin hallitsemaan Japaniin, tekijälleen tyypillisesti päähenkilönäkin nähdään ehta oikea antisankari ja mestarivaras Rotta-Jirokichi, eräänlainen itämainen vastine Robin Hoodille. Varsin lyhyehkössä tarinassa legendaarinen lainsuojaton päätyy auttamaan nuorta naista, jonka perheen tämä taannoin syöksi tahtomattaan kurimukseen yhdellä monista menestyksekkäistä ryöstökeikoistaan.
Jirokichi the Ratia katsoessa aloin vähitellen itsekin ymmärtää, mihin Iton taannoinen maine perustuu, sillä vaikka tätä ihastelisi ilman erillistä tekstitystä, pystyy tekniikasta silmäpelillä huomaamaan helposti, että kyseessä on selvästi taiteenlajinsa erityisen modernin ja näkemyksellisen osaajan kätten työtä. Rainalla itsellään on mittaa vain tunnin verran, eikä tuohon aikaan ole jäänyt sekunninkaan vertaa turhaa joutokäyntiä tai filleriä, vaan näppärä ja yksinkertainen tarina kantaa ja kasvaa taukoamatta tyylikkääseen loppuun asti. Siinä sivussa nähdään paljon mielenkiintoisia kamera-ajoja ja innovatiivisuuteen asti dramaattisia leikkauksia, tyylikkäitä lähikuvia ja äärimmäisiä kuvakulmia, joille löytänee vastineensa lähinnä saman ajan taiteellisemman eurooppalaisen elokuvan parista.
Ito on monipuolinen ja huikea tyylittelijä, mutta kaikkein olennaisimpana tyylikeinona erottui jo omana aikanaan mestarin mieltymys liikkuvien kameroiden käyttöön. Lukemani perusteella tässä kameramiehellä oli ilmeisesti käytössään jonkinlaiset erityisvalmisteiset valjaat, johon tämä ripusti kameran päästäkseen sujuvasti liikkumaan lavastekaupungin katuja pitkin. Parhaimmillaan kamera liikkuu ja kääntyileekin sellaisella sulavuudella, että ihmettelisin kovasti, ellei taitoa olisi hiottu antaumuksella jo vuosikausia ennen Jirokichiäkin. Viimeistään kliimaksin komeassa lyhtykohtauksessa Iton visuaalinen osaaminen pääsee täysin oikeuksiinsa.
Jirokichi the Rat on erinomainen japanilainen mykkäelokuva, mutta sen eri versioita valikoidessa on syytä pitää varansa, sillä tämän tekoaikaan Japanissa käytettiin normaalisti vielä erillistä kertojaääntä eli benshiä, ja kaikenlainen ylimääräinen selittäminen sekä välitekstit on siksi lopputuotteessa jätetty mahdollisimman vähälle. Kahdesta katsomastani julkaisusta Midori Sawaton velmun ilmaisuvoimaisella naisäänellä varustettu, erilaisilla paikallisilla aksenteilla ja murteilla leikittelevä versio on ylivoimaisesti mielekkäämpi ja hauskempi niin katsoa kuin kuunnellakin, kieltä sujuvasti osaavalle sitäkin enemmän.
