Roar! Kynsikäs könsikäs on palannut. Karhun naapurista, jostain metsien siimeksestä mutanttipeto Wolverinea (Jackman) tulee noutamaan tulevaan näkevä Yukio (Fukushima). Yukion tehtävä on desinfioida ikävien muistojensa musertama ahmamies ja toimittaa tämä pian kuolevan japanilaisliikemiehen (Yamanouchi, nuorempana Yamamura) pakeille. Liikemies on henkensä velkaa Wolverinelle, mutta hän odottaa tältä vielä uutta palvelusta.
Uusi Wolverine-raina – sen on lupailtu olevan parempi, kuin ahmamiehen ensimmäisen sooloseikkailun vuonna 2009. Mutta jos rehellisiä ollaan, ainakaan dialogitasolla tämä uudempi viritelmä ei kovin paljon aiempaa tasokkaampi ole. Sarjakuvafilmatisoinniksi Wolverine on kyllä pahuksen tyylikäs ja visuaaliselta anniltaan yhtä upea kuin huippupiirtäjien esteettisesti hienoimmat sarjakuva-albumit. Mutta riittääkö se? Jos nättiä pintaa vähän raapaisee auki, alta vilkkuvat mm. kliseisen punaiset alushousut sekä suurten Hollywood-studioiden halu rahastaa trendikkäällä Aasia-teemalla. Jos Wolverinessa tiejyrän voimalla ryskyvät toimintakohtaukset ovatkin koreografioiltaan upeita, leffassa on niiden vastapainona kulunutta juttelua edesmenneen rakkaan kanssa ja samuraihajatelmia, jotka on haiskahtavat amerikkalaisen mankelin läpi puserretulta Kurosawalta. Tätä kaikkea ehkä on odotettu ja toivottu, mutta jos odotukset ja toiveet eivät yhtään ylity, täydellisyys jää saavuttamatta.
Mitä tosiaan tulee toimintaan, Wolverine on rautaa, vai pitäisikö taas sanoa adamantiumia, eli ainetta, jota ahmamiehen selkärankakin on. Elokuvan kohokohtiin kuuluu tuiman myrskyisä kaksintaistelu japanilaismafian edustajan ja Hugh Jackmanin eläimellisen estottomasti tulkitsemaan mutanttisankarihahmon kesken. Luotijunan selässä käyty matsi hyödyntää hienovaraisesti itämaisten taisteluelokuvien lennokkaita yhteenottokuvioita, mutta ei kuitenkaan mielikuvituksettoman yksitoikkoisesti. Toisaalta monet elokuvan toimintakohtaukset ovat huomattavasti vähäverisempiä kuin Wolverinen mutanttikynsin voisi kuvitella saavan aikaan. Sitä seikkaa ei välttämättä heti tiedosta, sillä leffa on niin kuvattu ja leikattu, että verenvuodatus voisi jäädä kuvarajausten ulkopuolellekin. Ikärajasyistä hurmehanat pidettiin pienemmällä, mutta varovaisuus ei ole ollut perinpohjaista: leffan vuorosanoissa Wolverinen loppua maalataan sen verran kaameaksi, että katsojan mielikuvituksen ja kuvaillun hetken viimein näyttävän kohtauksen välinen ristiriita jää vaivaamaan.
Marco Beltramin kynän taikomat sävelet hyödyntävät Japanin tarjontaa. Hakkaava, puuinstrumentein luotu ääni sopii yhteen kovan, Wolverinen sisäisiä myllerryksiäkin heijastelevan kuvapuolen kanssa. Samaan hengenvetoon voisi puhua elokuvan huumorittomuudesta. Jackman toki pudottelee välillä jotakin hauskaa karvaisesta suupielestään ja muutama kohtaus, mm. Wolverinen kylpyhetki, on mukana tunnelman keventäjänä, mutta silti leffan perusvire on viivasuinen ja jotenkin toivoton. Wolverine ei periaatteessa kehity mihinkään hahmona, vaan palaa pisteeseen, jossa hänet on ennekin nähty. Jean Greyn menetys ei ole korvattavissa millään tai kellään, vaikka yritystä siihen suuntaan vähän onkin. Lopputekstien joukkoon ympätty bonuskohtaus tuo yksinäisen nahkatakkisankarin elämään taas kerran kaksi tuttua X-Men-naamaa, joista kumpikaan ei kuitenkaan ole hänen suurin rakkautensa. Kohtaus viittaa tulevaan X-Men-rainaan, ja kertoo samalla, että mutanttien elokuvaseikkailujen luonne ei varsinaisesti kosmeettisista kikkailuista huolimatta muutu mihinkään.
Wolverinen voi katsoa myös 3D:nä, mutta kolmiulotteisuutta ei ole elokuvassa hyödynnetty tarinankerronnallisesti tai muutenkaan järkevästi. Tämä selittyy sillä, että elokuvaa ei varsinaisesti kuvattu 3D:nä, vaan efekti on lisätty siihen jälkikäteen. Pieni pettymys siis heille, jotka odottivat vähintäänkin adamantium-kynsien huiskivan valkokankaalta katsomoon asti. Jälkikäteen lisätty 3D on niin lattea kokemus, että sille nauraa jopa Elviksen vuosia maatunut fleda.
