Kovan luokan kelmi Doc Riedenschneider (Sam Jaffe) pääsee vankilasta. Hänellä on suunniteltu keikka joka on arvokas ja tarvitsee sen toteuttamiseen taloudellista tukea ja miehistöä. Taloudellinen tuki tulee Alonzo D. Emmerichiltä (Louis Calhern), jolla on kylläkin omat puutteensa ja heikkoutensa. Yksi sellainen on Angela Phinlay (Marilyn Monroe), joka ikänsä puolesta voisi olla lapsenlapsi ja sairas vaimo May (Dorothy Tree) ei luonnollisesti tiedä asiasta. Keikan järjestämisessä auttaa hermostunut Cobby (Marc Lawrence) ja mukaan tulee sekalainen joukko kelmejä ja roistoja. Dix Handley (Sterling Hayden) Kentuckysta on muskelina ja hän muodostuukin tärkeäksi tekijäksi, sillä miljoona dollaria on iso raha ja useampi kuin yksi taho haluaa siitä siivun. Lisätään yhtlöön poliisi niin tilanne on tiukka. Varsinainen keikka menee hyvin, joskin ei ilman kommelluksia, mutta sen jälkeen alkava juonittelu ja kieroilu vetää tilanteen kaikkien kannalta nollaksi. Kukaan ei hyödy.
Asfalttiviidakon voi luonnehtia film-noiriksi, sillä mustavalkoinen kuvaus on täynnä lierihattuja, varjoja, rumia äijänkötmyjä ja myös kaunistuksia, joiden mukana on myös ikoni Marilyn Monroe ja todellakin on ikonimaineensa arvoinen kaunistus. Se on myös kylmän realistinen moraliteetti siitä että rikos ei kannata, sillä jokainen keikkaan liittyvä persoona jää kiinni tai menehtyy ja jopa siitä hyötymään pyrkivät jäävät nalkkiin. Kolmanneksi se on hyvin inhimillinen kuvaus ihmisluonteen heikkouksista ja ironista kyllä myös vahvuuksista. Sterling Hayden kivipatsaan elkeineen ja tökkivine repliikkeineen on loistava kovana, mutta kunniallisena roistona jonka unelmat ovat hyvin selkeitä ja Sam Jaffe omituisen aksenttinsa kanssa on varsin tehokas suunnittelijana, jolla ei ole resursseja oveluutensa toteuttamiseen ja jonka pokka pitää loppuun asti. Jean Hagen Dixiin ihastuneena kaunistuksena ja Marilyn Monroe lieron Emmerichin hoitona eivät myöskään petä rooleissaan. Louis Calhernin liero suoritus ei jää yhtään kakkoseksi ja kyseessä on kaikista pahiten romahtanut mies, mikä vie kaiken arvokkuuden. Hän on rikas hävinnyt osapuoli siinä missä Dix on pelkkä pelaaja ja tietää sen myös itse.
John Huston ohjaa tarinaa kolkolla varmuudella ja koko ajan lähestyvä kadotus ei ole mikään yllätys. Silti mukana on inhimillisyyttä ja lämpöä mikä tekee sen kovista ja kolkoista kelmeistä hyvin pehmeitä ja herkkiä ihmisiä. Tiedämme että he ovat tappajia ja roistoja, mutta samoin tiedämme heidän murheensa, heikkoutensa ja paheensa ja unelmansa joita tavoitellen he ovat tuhonneet itsensä. Unelmat ovat yhä ehjiä, mutta kaikki muu on kadonnutta.
Kokonaisuus on tiukka, mutta loppu hieman venyy liikaa ja rytmiin tottuminen vaatii hieman nykykerrontaan tottuneelta, mutta silti meno on apokalyptisen pessimististä. Hyvä elokuva.
