’Pään sisällä kulkevi lapsosen tie,
hänt’ lihava hirviö kotihin vie.
Niin hurja on matka, ei kotia näy,
vaan karvainen opas vierellä käy…’
Hassujen hurjien hirviöiden ensimmäisten minuuttien tuntemus on kuin olisi joutunut keskelle tarharuokailua, jossa X kpl ADHD:sta kärsiviä lapsia olisi aloittanut ruokasodan. Seikkailun päähenkilö Max (Max Records) kärsii pahalaatuisesta känkkäränkästä ja pistää siinä sivussa talon uuteen kuosiin, kiusaa koiraa, puree äitiään ja karkaa kotoa. Katsojaakin ketuttaa.
Mutta ei hätä ole ihan tämännäköinen. Hassut hurjat hirviöt on hitaasti lämpenevä kasvutarina ja karvaisten mielikuvitusolioiden täyttämä kurkkaus lapsuuteen sekä lapsuuden pimeisiin puoliin. Viimeisillä metreillään leffa myös onnistuu kutomaan sanomaansa yhteen – vieläpä oikein onnistuneiden sävelten soidessa.
Ongelma onkin siinä, että megapanostuksen leffaksi – ja etenkin Spike Jonze -leffaksi – Hassut hurjat hirviöt jää pelottavan etäiseksi. Elokuvalla oli jo tuotannossa valtaisia ongelmia. Vuosien lykkäys ja sitten näytti jo siltä, että testiyleisöjen kauhistuneet lapsoset sysäisivät leffan kokonaan leffahautuumaalle. Lopulta lisärahoitusten ja lukuisten edittien jälkeenkään Hassut hurjat hirviöt ei ole järin hassu, mutta hurjuutta löytyy. Itse en lapselle ensimmäisenä valikoisi katseluun tätä tekelettä, jonka Jonze otti Kaufman-käsikirjoitus Synecdoche, New Yorkin sijasta urakakseen.
Hassut hurjat hirviöt perustuu Maurice Sendakin kirjaan, joka ei ole allekirjoittaneelle tuttu, mutta ainakin leffaversio valitsee aikuisen perspektiivin lapsielokuvaan. Maxin taikamaailman karvapallerot, toinen toistaan kummallisemmat otukset, ovat kuin psykologin potilaastaan tekemiä analyyseja. Heijastuksia tämän teoista ja elämäntilanteesta. Näinpä periaatteessa elokuvan idea ei poikkea perinteisestä kasvukertomuksesta kuin sillä, että Max oppii elämää katsomalla omia virheitään mielikuvitushahmojen tekemänä.
Mielikuvitusmaailma ”kuolevan auringon alla” on synkeä, jopa ahdistunut, mutta musiikki tasapainottaa sitä loistavasti. Musiikkivideoguruna Jonze osaa vetää useimmiten leffoissaan oikeasta oljenkorjesta ja nappaa tällä kertaa mukaan exänsä, Yeah Yeah Yeahsin keulahahmo Karen O:n. Tuloksena syntyy läjä hyväksyttävästi hymiseviä pikkuballadeja ja nopeampaa räiskettä, joiden tahdissa mörrimöykkyjenkin kelpaa velmuilla.
Musiikkikaan ei silti tuo ratkaisevaa tarvittavaa lämpöä elokuvaan. Tuntuu uskomattomalta, että niin nimekkäiden äänien (mm. James Gandolfini, Chris Cooper ja mainio Lauren Ambrose) voimilla puhuvat karvapallerohahmot jäävät niin tylsiksi. Valloittaviksi tarkoitetut oliot eivät tällaisinaan valloita katsojan sydäntä. Siksipä, kun on yli tunnin turhaan odottanut leffan ponkaisevan todelliseen vauhtiin ja pyörinyt sitten keskinkertaisessa mielikuvitusmaassa, ei pari lopun laatukohtausta riitä viemään leffaa kiitettävyyden puolelle. Ei, vaikka miniosiin sysätyt osaajat, kuten Jonzen luottonäyttelijä Catherine Keener perheenäitinä, ovat tehneet selvästi parhaansa. Jos minun pitäisi valita kaupassa, otanko leffan vai sen soundtrackin, niin Hassujen hurjien hirviöiden kohdalla musiikki veisi voiton.
Jollakin kieroutuneella tavalla meluisasti ulvovan fantasiatripin kuitenkin hyväksyy vastalauseetta osaksi Jonzen mainiota filmografiaa. Being John Malkovichissa kurkistettiin Malkovichin pään sisään, Adaptionissa etsittiin kirjailijan elämäniloa ja kai Jonzen tuottamat Jackass-kamatkin jotain olennaista kertovat ihmisestä itsestään. Hassut hurjat hirviöt taipuu keskinkertaisuutta kohden, mutta on jonkinmoinen ”Spike Jonze esittää; Elämäni hajonneen perheen nuorimmaisena lapsosena purkamassa epävarmuuttani äänekkäisiin raivokohtauksiin ja lapsekkaaseen – lapsi kun olen – käytökseen päänsisäisessä taikamaailmassa”. Sattuneista syistä kyseistä nimeä ei otettu edes työnimeksi.
