Martin Scorcesen vuosia ja jopa vuosikymmeniä suunnittelema eepos Gangs of New York kertoo ohjaajan synnyinkaupungin 1800-luvun levottomista ja raaoista vuosista. Irlantilainen siirtolaispoika Amsterdam Vallon (Leonardo Di Caprio) näkee lapsena isänsä kuoleman ja omistaa loppuelämänsä kärsivälliselle kostolle. Vallon onnistuu pääsemään isänsä tappaneen William Cuttingin (Daniel Day-Lewis) suosioon ja sitä kautta luottomieheksi, muttei tyydy tavalliseen kostoon, vaan haluaa murentaa korkeaan asemaan kansan parissa nousseen Cuttingin jengin vallan kokonaan.
Gangs of New York on massiivinen möhkäle, joka ei kuitenkaan valitettavasti osoittaudu arvokkuutta huokuvaksi patsaaksi, vaan ennemminkin pelkkää ilmaa täynnä olevaksi kuplaksi. Elokuvan lavastus ja puvustus ovat vakuuttavaa nähtävää kuten myös realistisen oloinen ajankuva. Valitettavasti ulkoisella näyttävyydellä ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä, kun elokuvan sisältö jää täysin olemattomaksi.
Leffa on brutaalin raakaa mättöä alusta loppuun eikä sekaan ole siroteltu juurikaan elokuvallisia kevennyksiä. Kun itse aihe ei jaksa kiinnostaa ollenkaan, on seurauksena kuolettavan tylsä kolmetuntinen kärsimysnäytelmä. Eepoksesta ei löydy mielenkiintoisia tapahtumia eikä myöskään kiinnostavia henkilöhahmoja, kun edes yleensä aina loistava Leonardo Di Caprio ei saa puhallettua henkeä paperiseen roolihahmoonsa.
Gangs of New York on todennäköisesti varsin tarkka ja realistinen kuvaus New Yorkin 1800-luvun elämästä, mutta kun ajanjakso ei sisällä historiallisesti mitään merkittävää tai mielenkiintoista, muodostuu elokuva pelkäksi 3 tunnin veriseksi teurastusvideoksi. Elokuva ei ole täyttä sontaa kuten Armageddon tai Driven, vaan tyylikkäästi tehty raina, joka ei kuitenkaan jaksa kiinnostaa missään vaiheessa. Armageddonin tai Drivenin kohdalla pystyi edes naureskelemaan kököille kohtauksille, mutta Gangs of New Yorkia katsellessa joutui tyytymään vain apaattiseen tuijotukseen ja haukottelumaratoniin.
GoNY on pitkäveteisin elokuva, jonka olen koskaan ollut katsomassa leffateatterissa. 3 tuntia on yllättävän pitkä aika kiemurrella leffateatterin penkillä, kun valkokankaan tapahtumat eivät voisi vähempää kiinnostaa eikä kuvakelausnappi ole käytössä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin lähellä tehdä saman tempun kuin saman näytöksen muutama muu henkilö eli paeta paikalta kesken näytöksen. Kärsin kuin kärsinkin eepoksen kuitenkin loppuun saakka ja sen seurauksena arvostan entistä enemmän oikeasti hyviä ja viihdyttäviä leffoja. Kiitos siis siitä Scorcese!
