Kriitikko Kari Salminen kehotti hiljattain katsomaan klassikkoja. Chicago palaa on lähiaikoina lättysinä julkaistuista 1930-luvun klassikoista makeimpia. Näin ainakin, mikäli messevät efektit ja korkeat jännitteet leffan keskeisten henkilöiden välillä toimivat arvomittareina. Henry Kingin ohjaamassa leffassa jopa näytteleminen on edelleen yllättävän siedettävän oloista.
Elokuvan tapahtumat osuvat Chicagon rakentamisen vuosiin. Muuttovirta tuo kaupunkiin myös O’Learyjen vankkurit, joskin jo matkalla perhe menettää yhden tärkeän jäsenensä. O’Learyt ovat sanojensa mukaan kummaa heimoa, joten perhe pysyy pystyssä vaikeinakin aikoina. Pojat Dion (Power) ja Jack (Ameche) päätyvät pyörittämään niin kaupungin poliittisia ympyröitä kuin hämäräbisneksiäkin – toinen tietoisesti, toinen tietämättään. Kumpikin haluaa kaupungille vain parasta, mutta vuonna 1871 Chicago sitten kumminkin on liekeissä.
Ellei rainan lopun suurta tulipalokohtausta lasketa, elokuva ei juuri tarjoa visuaalisia ihmeitä. Massiivinen tuho silti näyttää siltä itseltään. Satoja ihmisiä, lehmiä, aidon kokoisia rakennelmia laivoista puukerrostaloihin, vettä ja mutaa sekä tietysti kaikkea sitä nuoleva tuli – näky on vielä 2000-luvullakin uskomaton. Tulipalon esitystapaa tärkeämpiä ovat kuitenkin mielenkiintoinen käsikirjoitus ja osiinsa sopivat näyttelijät.
Hymynsä ja komean ulkokuorensa perusteella Tyrone Poweria voisi nimittää melkeinpä aikansa Tom Cruiseksi. Alkuvaikutelma hänestä Dion O’Learynä on epäilevä. Tämä siloposkinen ja kilttikatseinen pojuko pitäisi ottaa todesta kapakanpitäjänä? Hieman yllättäen Power voittaa katsojan sympatiat puolelleen. Tyronen veljeä esittävän Don Amechen performanssia vaivaa lievä tasapaksuus. Leffan naisnäyttelijät, Alice Faye ja erityisesti mamma O’Learynä nähtävä Alice Brady ovat rautaisia naisia sellaisia kysyvissä rooleissa. Bradyn hyväntuulinen maalaismuorimaisuus viehättää ja Fayen topakka laulajatarneito on nykykatsojan iloksi vähän muutakin kuin korkeita säveliä päästelevä blondi.
Chicago palaa käy viihteellisestä historiantunnista, jota onnistuneen rytmityksen vuoksi ei ole edes turhan ikävä seurata. 1930-luvun Hollywood-leffoista tämä edustaa ehdottomasti uljainta kärkeä.
