Ennakkoväitteet. Surkealla käsialalla paperilapun kulmaan raapustettuna.
1. ”AVP, maailman surkein leffa?”
2. ”Elokuva, joka roikkuu auttamattomasti kahden nostalgisen leffasarjan varassa eikä tarjoa mitään uutta?”
3. ”Leffa, joka hukkaa suuntansa totaalisesti loppupuoliskollaan. Ryskää ja ryskää, mutta tehottomasti?”
Siinä kolme yleisemmin leffasta esitettyä AVP-väitettä (myönnettäköön, että tämä otanta ei käsitä satoja eri yksilöitä, tarpeeksi kuitenkin, jotta niitä voidaan käyttää tarkastelun pohjana). Ja ikävä kyllä ainakin kaksi viimeistä väitettä on allekirjoitettava sangen katkerana: mäiskeeseen erikoistunut Paul W.S. Anderson ei osu vieläkään maaliin.
Väite 1. Nähty monesti myös kärjistettynä muotoon ”maailman surkein leffa”, joka ei sentään pidä paikkaansa. Itse asiassa Andersonin scifileffa pysyy kasassa yllättävänkin tiukasti 50 minuutin tienoille asti. Okei, eihän introkaan mikään omaperäisyyden riemuvoitto ole. Leffan tutkimusryhmä kootaan klassiseen tyyliin John Hammond & Jurassic Park, ja löytyyhän se Epäilevä Tuomaskin, leffan oma naispuolinen Ian Malcolmkin kuvioihin, kun Sanaa Lathanin leffan pakolliseksi söpöläisstaraksi varattu Alexa-hahmo tyrmää matkan ensimetreillä. Hui, ihanko oikeesti jokin voi mennä vikaan?!? Ja okei, onhan Sebastian de Rosa (Bowa) niin ällömäisen yleisnero, hihasta neropattipäätelmiään vetelevä, pakollinen parransänkinen jässikkä, että ihan hirvittää. Mutta kaiken tämänkin jälkeen leffa tuntuu kivalta. Ehkä enemmän kuin kivalta. Sitten tulee kuilu ja laskeutuminen. Pikemminkin putoaminen. Alas mäiskeen ja älyttömyyden tunneleihin.
Väite 2. Niin. Tuskin Anderson itsekään pystyy väittämään, etteikö hänen 45 miljoonan taalan leffan päävetonaulana toimisi nimenomaan vanhojen teurastajamonsteriklassikoiden maine. Ideana onkin kai ollut yhdistää klassikoiden lisäksi 2000-luvun tekniikka ja saavuttaa jotakin uutta. Kässäri olisi ollut ihan kiva lisä siihen (Alien-babyjen lävistämälle) rinnalle…
Väite 3. Se pudotus. Päädyttyään jääkenttien alle ja muinaisen pyramidin sisään, AVP aloittaa myyttien (asteekkien kalenterin ja minuuttien yhdistämisen kohdalla hakataan päätä oikein kunnolla seinään) ja vanhojen monstereiden sekamelskan. Taglinen mukaisesti ihmiset ovat häviäjinä kahden pahisrodun sodassa, mutta muuta tolkkua ei sitten olekaan. Predatorit jäävät jotenkin valtavan etäisiksi taistelijarodun edustajiksi, ja kieltämättä lopun yhteistyökuviot hämmentävät. Alienit ovat kyllä sopivan limaisia ja miljöökin on kuin legendaarisesta leffasarjasta: kolkko, kuololta haiseva, mutta sopivan moderni. Ongelma onkin siinä, että lopputaistelut ovat totaalisen mitäänsanomattomia, merkityksettömiä. Tuttu ”pudotaan kelkasta pärstäkertoimen mukaan” –asetelma vaivaa ja taisteludamageissakaan ei ole mitään tolkkua: alieneiden lima kyllä sulattaa metallin tai panssarin hetkessä, mutta kauniin sankarittaremme kohdalla roiskeet pitävät söpisnaaman ehjänä ja takinkin ehtii riisua kunnon viiveellä. Haastammeko Alienin oikeuteen sukupuolisyrjinnästä?
Tuomio. Mitäänsanomaton ja efekteihin puettu roskaleffa, jonka perimmäinen tarkoitus on saada mäiskeen ystävät ja kulttikauhuhahmoihin tykästyneet teattereihin/vuokraamoihin. Leffan tulot kertovatkin, että tavoitteessa on onnistuttu. Samaa kielii vuoden päästä ilmestyvä kakkososa. Edellä mainitut meriitit eivät tee AVP:stä mieltäylentävää leffakokemusta, eivät edes viihdyttävää roskaa, mutta kyseessä ei ole myöskään mikään maailman onnettomin viritelmä.
