Idolit. Och samma på svenska, idolerna. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi niitä taikka esikuvia pitäisi omata, saati palvoa laumasieluisesti. Itse diggaan tietyistä ihmisistä, kuten Kimi Räikkösestä, koska hän on rehdisti sitä mitä on ja Angela Merkelistä, koska hän vaikuttaa luotettavalta asiapersoonalta tunnepolitiikan kehissä. Jälleen yksi suuri idoli revittiin alas jalustalta, kun Syöpä Lance paljastuikin douppaajaksi. Shocker I know. Itse olen kallistunut urheilun suhteen vuosi vuodelta yhtä jyrkemmin siihen suuntaan, että jokainen on syyllinen, kunnes toisin todistetaan. Kaiketi jokunen puhdaskin saattaa edelleen hiki päässä urheilla, valtaosa huijannee väitän.
Mutta niin, itse leffasta tarttis varmaan sanoa sanasia. The Programmissa käydään läpi Lance Armstrongin uraa pintapuolisesti. Kyseessä on tiivis paketti, perhe yms. seikoille viitataan lapasella, fokus nivoutuu korostuneesti dopingiin. Hyvä valinta, sitä ainakin minä tulin katsomaan. Filmi peilailee Armstrongista (pyöräilijälle tosin sopisi paremmin nimi Legstrong am I right?) ylimielisen moraalitonta kuvaa, missä sairaahko voitontahto sekä muun elämän sisällöttömyys sumentaa järjen valon. Myös argumentti koska muut niin minäkin skulaa aina. Armoa tämä näkemys asiasta ei juuri anna, vaikka arvonsa miehen työlle syöpää vastaan on luonnollisesti annettava. Hän halusi palavasti olla esimerkki, sitä saa mitä tilaa sanotaan. Kana ja kala eroavat toisistaan näennäisesti vain yhden kirjaimen verran. Niin Lancekin; herosta zeroksi.
Ben Foster vetäisi kelpo esityksen nimihenkilönä, useinkaan en ole miekkosesta ollut vaikuttunut. Kiivaimmillaan tunteet näkyivät jäbästä upeasti läpi. Eikä miehen rauhallisempikaan elehtiminen huonoa ole, kaikesta näkyy omistautuminen roolille. Pientä kehua niin ikään Chris O’Dowdin suuntaan, tylsä paljastelijareportteri (ei tietenkään silleen) nousee kliseekirjaston lainauspisteeltä aidoksi hahmoksi. Vähäinen pyöräily oli toteutettu riittävän uskottavasti. Kuten julkinen riepottelukin salojen lopulta putkahdettua kaiken kansan silmien alle. Teknisesti kokenut konkari Stephen Frears taitaa kuvasommittelun ja varsinkin tietyissä kohdin hahmojen viereen pläjähtäneet nimitekstit toivat kivalla tavalla mieleen Borderlands pelit.
Tiivistetääs pari hajatelmaa tänne lopun ratoksi. Mukiinmenevä otos Armstrongin kujanjuoksusta tämä leffa. Kovin syvällinen tahi puolueeton The Program ei ole, viihdyttävä sekä tunteita herättävä ehdottomasti. Opimme ainakin, että idolinsa kannattaa valita huolella, jos sellaiseen touhuun lähtee. Mielipidettään kannattaa myös muuttaa todistelun kautta eikä huutaa foliohatun kanssa laalalaata huoneen nurkassa, kuten tietyt tahot tekivät kiitettävän pitkään Herra Käsivahvan kohdalla. Tosin pidinhän minäkin Kevin Spaceyta erinomaisena näyttelijänä ja kameroiden ulkopuolella kaiketi nastana tyyppinä. Mutta sitten tapahtui We Need to Talk About Kevin. Spacey. Nyt hän on silmissäni enää vain taitava näyttelijä.
