True Detective -sarjassa Matthew McConaugheylla on hieno monologi, jossa hän selittää, miten ihmiset elävät eräänlaisessa illuusiossa. Me luulemme saavamme asioita päätökseen. Elämme siinä luulossa, että joku päivä joku tulee ja pelastaa meidät. Tai muutamme uudelle paikkakunnalle, saamme unelmiemme työn, tapaamme uusia ystäviä ja saamme elämään rakkautta. Ja siten kaikki olisi hyvin – kaikki ongelmat ratkaistu.
Mommy kertoo Diane Depres (Anne Dorval) nimisestä naisesta, jonka aviomies on kuollut. ADHD-diagnosoidun pojan huolehtiminen on jäänyt täysin hänen kontolleen. Vielä kun työllisyystilanne on mitä on ja pojankaan varaan ei pysty laskemaan tulevaisuuden suunnitelmia, joutuu Diane kamppailemaan sen kanssa, minkä katsoo oikeaksi ja sen kanssa, mitä pystyy tekemään.
Elokuva kuvataan pääasiallisesti 1:1 -kuvassa eli neliönmallisessa, erittäin ahtaassa ja klaustrofobisessa formaatissa. Aina välillä kuitenkin kuva laajenee – tämä symboloi toivoa, optimismia ja luottoa tulevaisuuteen. Mutta kuten elämässä yleensä, kuva aina taas kapenee takaisin ahtaaseen muottiinsa. Mommy ei ole elokuva, joka antaisi helppoja vastauksia. Emme saa mitään puolitotuuksia tai kevytfilosofisia mietelauseita elämän ihanuudesta tai sinnikkyyden voittokulusta. Mommy on hyytävä kuvaus elämästä, joka ei ole kuin satua. Se on koskettavan realistisista kuvausta henkilöistä, jotka joutuvat taistelemaan joka päivä elääkseen.
Erityisen hieno on Anne Dorvalin roolityö elokuvan pääosassa. Hän ei tulkitse rooliaan uhrina. Hän on voimakas selviytyjä, joka ymmärtää vajavaisuutensa. Tämä on virkistävintä hahmokuvausta ikinä.
Saman attribuutin voi laajentaa myös koko elokuvaan. En ole nähnyt yhtäkään toista elokuvaa, jolla olisi sama suhtauminen aiheeseensa. Samalla pelottavan arkirealistinen ja kuitenkin oikeista arvoista puhuva teos, joka kyseenalaistaa kaikkea, mitä tiedämme elokuvista, itsestämme ja elämästä.
Xavier Dolan on vasta parikymppinen ohjaaja, mutta miten hän rakentaa elokuvaa – se mielikuvituksen taso, jolla hän liikkuu – on inspiroivaa. Harvalla tulisi edes mieleen tehdä vakavaa draamaelokuvaa Ellie Gouldingin tai Oasiksen Wonderwallin soidessa taustalla. Se, että Dolan pystyy tähän, kertoo jotain hänen silkasta lahjakkuuden määrästä. Hän ei tyydy tekemään elokuvaa, joka kertoisi jotain jostain. Hän tekee elokuvaa, joka liikuttaa katsojaa syvästi – tekee vaikutuksen, mullistaa elämän ja muuttaa pysyvästi sitä, miten katsomme elokuvia.
Maailman paras elokuva.
