Jacques Tati. Jo nimi synnyttää vannoutuneessa elokuvaharrastajassa monenlaisia mielikuvia. Epäluuloinen suhtautuminen tähän ranskalaiseen neroon on yleistä. Hänen huumoriaan ei tajuta, sitä pidetään snobistisena tyhjännauramisena; elokuvista voi kuulla niiden olevan tylsiä ja puuduttavia. Kyseessä on osoitus ihmisen puutteesta ymmärtää hitautta ja hiljaisuutta – ja nähdä syvemmälle. Tatin elokuvista kiehtovin, Play Time on ironisesti vieläpä tämän asenteen kritiikkiä. Sellaista kritiikkiä, jota eivät kiireiset ja rauhattomat ihmiset voikaan ymmärtää, elleivät äkillisesti valaistu.
Tati oli humoristi. Hänen huumorinsa ei silti ole sellaista, joka täyttää elokuvasalit tänä päivänä tupaten täyteen. Se ei naura räkäisesti toisten epäonnelle, se ei satuta ketään, se on niin kilttiä, että pikkulapsikin voi katsoa sitä pelkäämättä. Samalla se on purevaa satiiria yhteiskunnan muutoksesta ja jotain hyvin outoa, jopa meidät itsestämme vieraannuttavaa. Tati ei useimmiten edes naurata, vaan hänen huumorinsa ilmenee hiljaisena hymyilynä, kun tunnistamme oman elämämme omituisuudet. Play Timessa on kyse herra Hulotin, Tatin sateenvarjon ja kauhtuneen takin kanssa liikkuvan hiljaisen alter egon toilailuista Pariisissa. Hänen pitää toimittaa yksinkertainen asia eräässä virastossa, mutta onnistuu lopulta kulkeutumaan monien eri mutkien kautta toimistoihin, asuntoihin ja lopulta uuteen ravintolaan. Monsieur Hulot oli tähdittänyt aiemmin jo kahta Tatin elokuvaa, Riemuloma Rivieralla ja Enoni on toista maata, jotka olivat olleet valtavia menestyksiä. Hyvin epätavallista, ottaen huomioon että hahmo oli hieman kuin moderni Chaplinin pikku kulkuri erikoisine liikuntamaneereineen ja varustettuna lähes mykällä ulosannilla. Hulot ei silti ole päähenkilö sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan vain yksi hahmo monien kasvojen joukossa. Opimme tunnistamaan kukkakauppiaan, amerikkalaiset turistit, juopon, erään pikku koiran ja monia muita hahmoja, vaikka emme koskaan edes kuulisi heidän sanovan mitään. Elokuva tarkasteleekin ihmisten suhtautumiseroja modernisaatioon enemmän, kuin yhden ihmisen odysseiaa sellaisen lävitse. Puhe on tällaisessa tapauksessa vain sanahelinää, eikä sen merkitys ole kuin osoittaa, että ihmiset osaavat puhua. Hulot itse sanoo tuskin koskaan mitään ja kun sanoo, katsoja ei edes huomaa sitä. Elokuvan luonteesta kertoo sekin, että emme koskaan saa tietää mitä asiaa herra Hulotilla on virastoon. Sillä ei yksinkertaisesti ole merkitystä, olemmehan vain sivustakatsojia monien ihmisten elämät hetken aikaa edessämme.
Play Time on kirkkaasti yksi komeimpia 60-luvulla tehtyjä elokuvia. Ollakseen hiljainen ja intiimi komedia, valtavat toimistotalojen lavasteet, kokonainen liikenneympyrä, ravintoloita ja modernien keksintöjen näyttely on rakennettu varta vasten sitä varten. Elokuvaa katsoessa ei tajuakaan, että yhtäkään elokuvissa nähtävistä kadunkulmista tai rakennuksista ei ole oikeasti olemassa. Elokuva voidaan jakaa rakennusten mukaan jaksoihin, mutta tämä on vain keinotekoista. Play Time on sydämeltään virtaava kuvaus yhdestä vuorokaudesta Pariisissa. Se alkaa aamusta, valuu hitaasti päivään ja iltaan, saaden kliimaksinsa 40 minuuttia kestävässä ravintolakohtauksessa.
Tämä kohtaus on elokuvahistorian upeimpia ja ansaitsee oman kappaleensa. Siitä voi kertoa avoimesti pilaamatta katsojalta luultavasti mitään. Syy on siinä, että se on käsittämättömän laaja. Play Time kuvattiin 70 mm:n filmille, joten se on visuaalisesti huikea ja avara. Sen lisäksi siinä on täydelliseksi hiottu ääniraita, joten parhaimmillaan elokuva on isolta kankaalta katsottuna, hyvällä äänentoistolla kuunneltuna. Ravintolakohtaus alkaa uuden ravintolan avajaisilla. Odotettavissa paikalle on muutamia kymmeniä uteliaita vieraita. Alku on hankalaa, kunnostustyöt ovat vielä kesken, työskentelyssä sattuu epäröintiä ja hitaasti sisään tuleekin odotettu määrä ravintolasta kiinnostuneita. Ja sitten heitä alkaa tulla lisää, lisää ja lisää. Ravintola täyttyy lopulta totaalisella kaaoksella, ihmismäärällä, iloisesti raikaavalla jazzmusiikilla – ja onnella. Mitä enemmän tilanne liukuu kohti sekasortoa ja kauemmas totutun jäykistä maneereista, sitä hauskempaa ihmisillä on. Kohtauksen ainutlaatuisuus tulee siinä, että voimme seurata koko ajan eri ihmisten edesottamuksia ja löytää koko ajan jotain uutta. Yksityiskohtien määrä on loputon. Tati ei käytä ainoatakaan lähikuvaa, joten emme ala keskittämään huomiotamme kehenkään tarpeettomasti, vaan saamme tilaa, illuusion liikkumisesta itse ja samalla voimme katsella mitä mielemme tekee. Herra Hulotkin saapuu ravintolaan vasta kun 20 minuuttia on kulunut, emmekä ole edes huomanneet hänen puuttumistaan. Lopulta ravintolakohtaus on ohitse, tulee aamu, jatkot kahvilassa, ihmisten eroamisen hetkiä ja haikeutta, ehkä hieman suruakin. Autot ajavat liikenneympyrässä, karnevaalimusiikki soi, herra Hulot katoaa väkijoukkoon.
Vaikka ravintolakohtaus on elokuvan sydän, mukana on paljon muutakin. Herra Hulot tutustuu kiireisen viraston elämään, häntä syytetään varkaudesta väärin perustein, hän rakastuu jälleen kerran, hän saa uusia ystäviä ja tapaa muutamia vanhoja – yhden heistä tämän kylmässä teräksisessä ja lasisessa luksuskodissa. Lukuisat pienet jipot hämäävät meitä. Emme huomaa herra Hulotia kunnolla tämän ensiesiintymisessä elokuvan aikana ennen kuin hän erään kohtauksen taustalla tiputtaa sateenvarjon lattialle ja katoaa heti sen jälkeen nurkan taakse. Rakennusten lasiseinien heijastukset hämäävät niin katsojia kuin elokuvan hahmojakin. Meitä myös hämätään pari kertaa pistämällä ennen Hulotin kunnollista esiintymistä muutama samalla tavalla pukeutunut herra vaeltamaan ruudun ohitse. Satiiri ujuttautuu jokaiseen kohtaukseen. Virastokäytävät ovat aneeminen labyrintti, johon ihminen helposti hukkuu. Ihmiskunnan tulevat suuret keksinnöt ovat niinkin hyödyllisiä kuin ovi, joka ei päästä minkäänlaista ääntä. Kun armeijatoveri kutsuu Hulotin käymään, on suurin kodin ylpeyden aihe seinään upotettu televisio. Ei kuulosta hauskalta, eikä se sitä olekaan, se on surullista. Hauska tuleekin siinä, kun näemme kuinka naurettavia olemme itse tajutessamme, että todellisessa maailmassa elokuvan aneeminen näkökulma modernisaatioon ei ole pelkkää liioittelua, vaan totta, ja että me itse tuemme jatkuvasti kehitystä tähän suuntaan.
Kun elokuva on ohitse, olemme surullisia ja samalla katkeran onnellisia, kuten lähes jokaisen Tatin elokuvan loputtua. Eroamme hahmoista, kuin parhaista ystävistämme, vaikka he ovat koko elokuvan ajan olleet sitä, mitä useimmat ihmiset ovat meille joka päivä – vain satunnaisia kasvoja virastotaloissa, kaduilla ja ravintoloissa. Mutta Tatin elokuvan, ja samalla koko tuotannon, idea onkin saada meidät huomaamaan juuri tämä: vaikka Play Time kuvaa muutoksen ja modernisaation kylmäävänä ja harmaana ja satirisoi sen jäykkyyttä, se – aivan kuin elokuvassa kadun kulmassa esiintyvän pienen ja värikkään kukkakaupan tapaan – haluaa osoittaa, että ihmiset eivät muutu. Olemme aivan yhtä hassuja tai omaperäisiä vaikka ympäristömmekin muuttuu. Meitä ei voi kahlita, vaan luonteemme puskee harmaan kerroksen lävitse suurkaupungin pienen kukkakaupan tavoin. Elokuvakriitikko Roger Ebert onkin kuvannut Riemuloma Rivieralla -elokuvaa siten, että kun sen katsoo uudelleen, tuntee palaavansa jälleen kerran vanhojen ystävien joukkoon. Sama toteamus pätee jokaiseen Jacques Tatin tuotokseen, myös Play Timeen.
Vaikka Play Timen jälkeen Tati teki vielä kaksi elokuvaa, joista ensimmäisessä, Traficissa seikkaili vielä herra Hulot, on Play Time ohjaajan uran huippuhetki – hänen paras elokuvansa ja viimeinen suuri sellainen. Jacques Tati oli yksi modernin cinéman mestareita – ilman väkivaltaa, ilman pahantahtoisuutta, ilman armotonta mediaryöpytystä, ilman melua tai poliittisuutta. Yksi huutavimpia vääryyksiä maailmassa on se, että suurelle yleisölle hänen työnsä tulokset ovat nykyään niin tuntemattomia. Samoin se, että Play Time ajoi hänet elinikäisiin velkoihin leffan ollessa massiivinen pettymys tuotannollisesti. Mutta elokuvaharrastajalle Tatin työt ovat jotain elämää suurempaa, tai mikä ehkä parasta, erinomaisen lähellä elämää itseään, sen rakastettavimpia puolia. Sillä kuten Play Timekin korostaa, elämän leikissä ei ole niinkään olennaista, että kuka rakastaa, vaan se että rakastetaan.
