Ylistetyn ranskalaisen taideohjaajan Michel Haneken palkittu tutkielma rakkaudesta alkaa otoksesta konserttisalin yleisöstä. Kohtaus on poikkeuksellisuudessaan järkyttävä. Näin ei elokuvat ala. Ensin kuuluu esitellä päähenkilöt, mieluiten työntää heidät lähikuvaan, jotta varmasti tiedämme, kenestä elokuva kertoo.
Kohtaus on kuitenkin kaikessa järkyttävyydessään nerokas. Ja pitäkää kiinni turvavöistänne, sama meno jatkuu läpi elokuvan. Ja kyllä sieltä yleisön joukosta ne päähenkilötkin bongataan. Anne ja Georges (jumalaiset ranskalaisen elokuvan ikonit Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant) ovat eläköityneet musiikinopettajat seuraamassa entisen oppilaansa klassisen musiikin konserttia.
Elokuvan edetessä, kuvaus typistyy. Alussa, kun katsoja joutui raapimaan päätä tarkastellessaan edessään olevaa tuhatpäistä yleisöä ja miettien kenen heidän elämästään tämän pätkän kanssa ollaan kiinnostuneita, elokuvan loppuun menessä kohtaukset ovat tapahtuneet jo pidemmän aikaa neljän seinän sisässä, kahden ihmisen välillä. Elokuvan rakenne muistuttaa suppiloa, mutta se myös hahmottaa jotain kaunista ihmiselämästä, rakkaudesta ja kuolemasta.
Anne (Riva) on sairastunut rappeuttavaan sairauteen ja kuolema vaanii ovella. Georges huolehtii vaimostaan loppupeleissä yksin. Näihin ihmiselämän viimeisiin hetkiin tiivistyy kahden ihmisen välinen elämänmittainen rakkaus ja jaettu elämä.
Joku saattaisi erehtyä luulemaan Rakkautta hyvin konservatiiviseksi elokuvaksi. Kaikille ei taiteelliset elokuvat sovi, joissa kahden ihmisen asunnon pienen pienet yksityiskohdat ja niihin kuvaamiseen aikaa käyttäminen, nousee melkein yhtä tärkeäksi elementiksi kuin heidän välillään jaetut vuorosanat. Oma tendenssi olisi kuitenkin väittää päinvastaista. Elokuva on mahdottoman villi. Vaatii aitoa uskallusta ja uskallanko sanoa; mestarillisuutta, rajusti rajata käsikirjoituksen alleviivaavuus minimiin ja antaa katsojan muodostaa omat hermosäkeensä itse. Ihmisen asunnon seinällä olevat taulut voivat kertoa heistä paljon enemmän kuin usein teennäisen kuuloiset ja pakostakin keksityn oloiset vuorosanat tai vielä pahempaa; pahimpien fantasiasötkötysten kanssa: kertojaratkaisut.
Kun katsoja pakotetaan ajattelemaan elokuvaa itse, sitä pakostakin sysäytyy intiimiin suhteeseen elokuvan päähenkilöiden kanssa. Katsoja alkaa jakamaan heidän elämäänsä heidän kanssaan. Tässä kamera nimittäin ei kuvaa hahmoja ylhäältä tai etäältä. Tässä ei ole neljättä seinää tai ikkunaa, jonka läpi tarkastelisimme hahmojen elämää. Tässä katsoja köytetään hahmojen viereen, hengittämään samaa ilmaa, joka on kiertänyt pariisilaisessa kattohuoneistossa kaikki ne vuosikymmenet. Tuntemaan jokaisen kivuliaan sydämenlyönnin, jonka hahmot tietävät jäävän yhdeksi viimeisistään. Tämä tapahtuu älykkään, taiteellisen ja syvällisyyden ylittävän elokuvakerronnan kautta, joka syntyy siitä, että tekijät tekevät elokuvia intohimolla.
Jean-Louis Trintignant muistuttaa jokaisessa kohtauksessaan kuin vesiputousta. On kuin hänen syvällisyytensä, palonsa ja kulmansa ihmisyksilön hahmottamiseen valuisi valtoimenaan, mutta kuitenkin kohti jotain tiettyä pistettä. Mutta elokuvan rajoja ja samalla sisältöä pyrkii määrittämään Emmanuelle Riva. Tämä varmasti jäänee hänen joutsenlaulukseen, sillä tämänluokan näyttelijäsuoritusta harvoin pystyy toistamaan. Silti sitä temppua ei pystyisi odottamaan keneltäkään toiselta. Hänellä ei ole vuorosanoja. Tai, hänellä ei ole vuorosanoja mitenkään mitattavissa määrin, paria lausetta enempää. Suurin osa hänen ruutuajastaan rajoittuu sänkyyn sidottuna kärsimiseen. Halu olisi silti sanoa roolisuoritusta kertovaksi. Kertovammaksi kuin kaikki elokuvahistorian mittaan nähdyt näyttelytyöt yhteensä. Kuin yksikään toinen näyttelijä ei olisi elokuvassa vielä avannutkaan suutaan. Sukellamme hänen silmistään syvälle tämän ihmisen mieleen ja oikeasti tunnemme tämän henkilön. Kuin olisimme tunteneet hänet aina.
Se intohimo huokuu elokuvan jokaisesta kehyksestä. Sen näkee kuvakulmissa, tarkkaan valituissa vuorosanoissa, siinä, että yhtäkään ylimääräistä hahmoa ei esitellä harhauttamaan päähuomiosta elokuvassa. Intohimon tuntee ihollaan, sen tuntee mielessään ja sen tuntee sydämessään.
