Indie-leffafestaristaan ja elokuvarooleistaan tutun Robert Redfordin Tavallisia ihmisiä kertoo erään perheen elämästä tragedian jälkeen. Tragedia avautuu katsojalle elokuvan kuluessa vähitellen – ellei se ole tullut jo vastaan jossain elokuva-arvostelussa. Tässä arvostelussa tuon tragedian yksityiskohdat jäävätköön pimentoon.
Judith Guestin kirjaan perustuva Tavallisia ihmisiä kuvaa ylempään keskiluokkaan kuuluvaa perhettä. Kuka siis pitää tavallisina ihmisinä heitä, jotka eivät golfaa, eivätkä asu kartanomaisessa talossa tai eivät käytä syödessä lautasliinoja, tulee pettymään. Mutta tuloluokasta huolimatta kaikilla on huolia, haluja ja tuntoja ylipäänsä. Jarrettien perheessä niitä näyttäisi olevan eniten Timothy Huttonin esittämällä Conradilla. Pojan elämä on näennäisesti mallillaan, kuten koko muunkin perheen. Todellisuudessa se on säleinä kuin entisen ladon seinä. Nuoren ikänsä puolesta Conrad ei oikein tiedä, kuinka pahaa oloaan purkaisi. Niinpä vanhemmat passittavat pojan tohtori Bergerin pakeille (leppoisan lempeä ja silti tiukka Hirsch). Tietenkään Conrad ei ole perheessä ainoa, jolla on ongelmia itsensä kanssa.
Elokuva on hyvin näyttelijäkeskeinen. Siksi onkin vain hyvä, että sen päätehtävissä nähdään asiansa osaavia ammattilaisia. Donald Sutherland näyttelee Calvin Jarrettia, rakastavaa perheenisää, ja Mary Tyler Moore kestohymyn rautaiseen voimaan luottavaa Beth-äitiä. Conradin ihastuksen kohteena, Jeanninena, pyörähtävä Elizabeth McGovern on roolissaan heidän tapaansa hyvin sisällä. Katsoja voi oikeastaan vain nauttia olostaan ja elää tarinan mukana.
Tavallisia ihmisiä voitti neljä Oscaria – joidenkin mukaan jopa liian heppoisin perustein, kun samana vuonna pysteistä kisasi myös Martin Scorsesen Kuin raivo härkä. Oli miten oli, Tavallisia ihmisiä ei kuitenkaan saanut palkintojaan aivan syyttä. Timothy Hutton on miessivuroolissaan kasvavan nuoren herkkyyttä väräjävä kuvastin. Redford osoittaa taas osaavansa ohjaajana sekä kuljettaa tarinaa kiinnostavasti, että pusertaa näyttelijöistä esiin sen, mikä nostaa tunteita katsojissakin. Alvin Sargentin käsikirjoitus, ainakin tässä lopullisessa muodossaan, ei turhia koukeroita käsitä. Fiksu ja rauhallissävyinen leffa, jota seuraa ihan mielikseen.
