Will Ferrellin elokuvauran alku on ollut sitä luokkaa, että mikäli Talladega Nightsin sankarin yo. elämänohjeistus pitäisi paikkansa, niin Will-herra olisi ikuinen looseri. Vuoden 2004 Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda nosti SNL:n ex-tähtösen huumoriosakkeita sen verran, että NASCAR-komedialle kertyi ihan odotuksia. Ehkäpä siksi, että Arsi on itse palosammuttimen kokoisena ihaillut kyseistä lajia.
Niin, onhan se vähän hassua ihailla lajia, jossa painavat, liian räikeisiin sponsoritarroihin peitetyt autot kiertävät ovaalia ympäri kaksisataa kertaa talla pohjassa ja yleisö odottaa verenhimoisena, että milloin ”aikamme gladiaattorit” rysäyttävät kaiteeseen ja nousevat lähes jumaluutta henkivällä tavalla liekeistä. Tai ehkäpä se idea piilee juuri siinä… Joka tapauksessa NASCAR:illa on faninsa, valtava äijämäinen kulttuuri ympärillään, maailma, jota Euroopan sarjoja, vaikka F1:stä (ei jenkeissä ko. sarjasta juuri välitetä, sen tämäkin elokuva kertoo) seuranneilla ei välttämättä ole aavistustakaan.
Talladega Nights käyttää hyväkseen juuri Euroopan ja Jenkkilän eroja. Näiden kahden väliin rakentuu kliseisesti kaksi omaa ulottuvuutta: junttien punaniskojen oluelta tuoksahtava ja tissejä sekä autoja vahtaava ympäristönsä, joka elokuvan käännepisteessä saa vastaansa ranskalaisen ylisivistyneen, jazzia kuuntelevan, hassusti puhuvan ja tietenkin umpihomon F1-mestarin maailman.
Will Ferrell on käsikirjoittanut leffan yhdessä ohjaajatoveri McKayn kanssa, ja selkeästi pyrkimys on ollut lennokkaaseen, välillä kokonaan maasta irtoavaan komediaan, mitä edellinen yhteistyö eli uutisankkurikomedia poiki. Nyt liikutaan kovempaa, vauhtia ei tosiaankaan puutu, mutta komedia on paljon väljähtyneempää. Esim. Rennyn umpisurkea Driven olisi ansainnut enemmänkin parodiointia kuin vain isorintaisen blondinaisen, joka vaihtaa miestä aina voittajan mukaan, tai sitten maailman pisimmän kolarikohtauksen. Sinänsä hauskaa on, että tietokoneanimaatioiden osalta Talladega tallaa tallan pohjaan niin, että Driven on se, joka näyttää enemmän komedialta.
Kuuluisan, tai jopa kuuluisimman, NASCAR-pyhätön mukaan nimetty leffa käynnistyy lapsuuden haamuista, sankarimme Ricky Bobbyn (Ferrell) kadoksissa oleva isä käy huikkaamassa pojalle jo tässäkin tekstissä mainitun elämänohjeen ja katoaa sen tien. Vaikka Rickyn tie viekin NASCAR-sarjan huonoimman tallin mekaanikoksi, niin sieltä aukeaa mahdollisuus huipulle. Ja amerikkalaisen unelman hengessä Ricky myös käyttää sen.
Alku on jopa unenomainen, ratkaisu koota koko huipulle nousu parin nopean klipin ja montaasin varaan on vähintään rohkea. Vähän töksähtelee, mutta ei miinuksia anneta. Tästä eteenpäin sitten keskitytään Rickyn ja tämän parhaan kaverin Calin (John C. Reilly mursunviiksien takana piilottelemassa) menestyksekkääseen elämään ja unelmavaimo Carleyn (Leslie Bibb) rintojen kehumiseen. Hei, se on nyt sitä jenkkiläistä junttihuumoria. *mursunviiksistä naurua*
Mitäpä olisi urheiluleffa ilman romahdusta, niinpä hiilikuiturunkoja kolisutellaan ja Rickyn elämä käy vähintään risaiseksi (katsojan näkökulmasta jopa hauskaksi) onnettomuuden traumojen myötä. Traumoista puheen ollen, myös Reese-isä hipsii kuvioihin… ja leffakuvioissa pyörii muutama oikea NASCAR-tähtönen, mm. legendaarisen Dale Earnhardtin poika Dale Junior sekä Darrell Waltrip.
Vaikka eurooppalaiset taipuvatkin elokuvassa homosuudelmia janoaviksi hassuiksi intelligenssin palvojiksi, niin kyllä Talladegassa osataan potkia myös paksuja jenkkiperseitä osuvasti ja kovaa. Moni dialogi hahmo hukkaa komedia-aineksensa Will-tapaan, mutta moni selviää maaliin saakka, eikä edes kolmipyöräisenä nilkuttaen, vaan vauhdilla. John C. Reillyn hahmo on ehkä tylsin, mutta ylimachon vähä-älykön tyttömäiset puhelut ex-kamulle ovat ratkiriemukkaita. Ratkiriemukas on myös itse Boratin eli Sacha Baron Cohenin tulkinta ranskishomosta. Sasca pelastaa kliseisen hahmon ja Cohentaa elokuvan kokonaiskuvaa. Jättimäisen Michael Clarke Duncanin habitus sopii sekin yllättävän hyvin vauhtikomediaan. Nachoja, olutta ja rahaa pursuavassa maailmassa eniten hukkaan menevät Ally McBealista tutun Greg Germannin tallipäällikköily ja Rickyn villien vekaroiden (nimet: Walker ja Texas Ranger…) roisit puheet.
Talladegan öissä pidetään suurimmaksi osaksi vauhtia yllä, missä ei mitään vikaa ole. Huumorivaihde juuttuu kyllä pienelle vaihteelle, ehkäpä kolmoselle (ei sentään pakille, vaikka Ricky pakista diggaakin). Talladega Nights myös todistaa sitä väitettä, että moottoriurheilusta on hankala tehdä muuta kuin ennalta arvattavaa kaahailua, jossa pelataan voitontahdolla. Toisaalta se myös rivien välistä muistuttaa, että nykyajan henkeen sopiva iskulause voittamisen merkityksestä ei ehkä sittenkään ole kaikkein tärkeintä. Muutamasta fiilispalasta, shoemakerin (eli suutarin aka Schumacherin) mainitsemisesta ja kolmosvaihteelle juuttumisesta napsahtaa kolme pointsia.
