Joka vuosi, kun Oscar-palkintoja jaetaan, kisassa menestyviä kritisoidaan siitä, että parempiakin leffoja ja suorituksia on elokuvahistoriassa tavattu. Se on totta, mutta toisaalta edellisvuosien huiput eivät olekaan kilpailussa enää edes mukana. American Hustle kuuluu akatemian mielestä vuoden 2013 parhaimmistoon, mutta elokuvana se ei ole ylivoimaisen ihmeellinen mestariteos, saati edes näkemyksellinen kannanotto johonkin asiaan.
American Hustlen kaikki päähenkilöt ovat omanlaisiaan huijareita. Christian Balen ja Amy Adamsin näyttelemät hahmot, muhkeapötsinen partasuu Irving sekä brittienglantia haasteleva lady Sydney, ovat huijareita ja koijareita kirjaimellisesti. He rikastuvat vetämällä muita höplästä, väittämällä voivansa moninkertaistaa hyväuskoisten rahat. Bradley Cooperin hahmo, Richie DiMaso, edustaa virkavaltaa, mutta se vain oikeuttaa hänet huijaamaan muita oikeuden nimessä. Neljäntenä revohkassa heiluu Balen hahmon blondia Rosalyn-vaimoa näyttelevä Jennifer Lawrence. Vaaleaverikön voisi arvata olevan niin typerä, ettei hän huijaisi ketään. Mutta siitä huolimatta hän pitää miestään tiukassa otteessa, eikä anna kilpasisko(i)lleen tilaisuutta viedä kaljuuntuvaa ja muutenkin kulunutta äijäänsä hyppysistään.
Leffan kerronta on tyylikästä. Etäännyttäviä efektejä, kuten hidastusta, käytetään hyvin maltillisesti, mutta juuri maltillisuus korostaa elokuvan viileän hienoa linjaa. Parhaimmillaan se on kuin seuraisi loistoristeilijän lipumista maihin aurinkoiselta ulapalta.
Neljän huijarin tarinaa viedään eteenpäin pompottamalla näkökulmaa pääasiassa Balen ja Adamsin hahmojen välillä. Yhdestä ja samasta tilanteesta ei anneta kuin yhden henkilön näkemys, mutta siirtämällä näkökulmaa välillä hahmolle, jonka kohtaloon kukin tilanne eniten tai lähes eniten vaikuttaa, leffan kiinnostavuus pysyy yllä. Yli kahden tunnin mittaiseksi venyvän rainan kohdalla tämä on hyvä ratkaisu, joskin katsojalle, jonka huomio kiinnittyy välillä esim. leffanaposteltavan kaiveluun tms., pompottelu voi myös aiheuttaa tunnetta kerronnan sekavuudesta.
Omalta osaltaan elokuvan kiinnostavuutta ylläpitää myös soundtrack, jolle on valittu leffan ilmettä tukevaa aikalaismusiikkia. Tarjolla on 1970-luvun discoa, peilipallojen välkettä ja glamour-asuja, ajalta, jolloin glamour tarkoitti jotakin ylevämpää kuin kaljabaarin bilispöydällä verkkareissa notkuvaa B-julkkista. Vaikka oikeastaan American Hustlen edetessä sen päähenkilöissä voi itse kussakin nähdä jo viitteitä glamourin totaalisesta rappiosta.
Soljuvan kerrontansa vuoksi American Hustlea on miellyttävä seurata, kuten myös puvustuksen, kampausten (jopa sen huvittavan miesten hiuslisäkkeen) ja ajankuvaa luovan musiikin takia. Pääosanelikko tekee roolihahmoistaan eläviä, mutta hivenen karikatyyrimäisiä, mikä selvästi on ollut tarkoituskin. Tällainen tarkoituksenmukaisuus sopii juuri huijaritarinaan, mutta kielii samalla myös siitä, kuinka perinteisiin asioihin American Hustle elokuvana nojaa.
