21 tapaa pilata avioliitto -elokuvan puolivälissä, tai pikemminkin hieman sen puolivälin jälkeen, näytti pahalta. Ei siksi, että leffa olisi ollut mitenkään huono. Päinvastoin, Vuoksenmaan uusin oli edennyt, ja eteni edelleen, oikein sulavasti. Sen sijaan tuntui siltä, että kyseessä olisi elokuva, joka suorastaan vetäisi puoleensa suomalaisia pariskuntia, nuoria ja vanhoja. He kaikki astelisivat sisään leffasaliin, osa kuherrellen ja osa vähemmän iloisissa merkeissä, ehkäpä jopa toisen pakottamana (moneskos suhteentappotapa se liika ohjaileminen olikaan?). Ja ulos he kävelisivätkin masentuneina: hei, mehän teemme itsekin juuri näitä samoja virheitä, suhteelle fataaleja ja lopullisia, olemmeko valinneet siis aivan väärin? Ehkä meidän pitäisi erota?
Onneksi tuo hetken leffan yllä häilyvä tunne on vain hämäystä. Synkissäkin vesissä (leikkisästi) polskiva elokuva kääntyy hiljalleen suuren opetuksensa suuntaan ja viimeistään Sannan (Armi Toivanen) ja Aleksin (Riku Nieminen) käymä onnistunut keskustelu alleviivaa elokuvan viestin. Aiempien kauhukuvieni pariskuntien viha ja epäusko muuntuvat siinä vaiheessa joksikin aivan muuksi. Elokuva saa ylleen (Vuoksenmaan aiemmistakin projekteista tutun) onnistuneisuuden leiman.
Muuten 21 tapaa pilata avioliitto -leffa ei ole kovin yllätyksellinen. Alussa on kyyninen ja rakkauden kadottamista ennakkoon kammoksuva nuori nainen Sanna Manner (Armi Toivanen) sekä tämän naiivi ja pöhkö ystävä Aino (Essi Hellén). Samaan aikaan kun Sanna tekee väitöskirjaa pitkän avioliiton toimimattomuudesta nykyaikana, Aino taikoo ennustuksia ja siirappisia toivonkipinöitä esiin vaikka radiosurffailusta. Hyvin pian mukaan kuvioihin liittyvät niin Sannan assari Jouni (Aku Hirviniemi) kuin myös yksi videopohjaisen väitöskirjatyön esimerkkiepäonnistujista, Aleksi (Riku Nieminen).
Pääkaverusten, siis Sannan ja Ainon, erilaisuus ja täydentävyys ovat lähestulkoon kliseistä kamaa, mutta niin Putous-Toivanen kuin (mm. Kokkolan kaupunginteatterista kasan kehuja itselleen kerännyt) debytantti Hellén vetävät roolit kunnialla kotiin. Sannan kyynisyyden ja Yksi yö, hyvät muistot -elämänasenteen takaa paistaa läpi leffan sopivasti herkkyys. Putous-kammoistenkaan ei tarvitse pelätä: hefnerismejä, raipeiluja tai muita komediahahmo-osaston laineja ei Armilta putoile niskaan.
Ei myöskään Putouksen miestähtien suunnalta. Asialinjalla siis mennään, välillä otetta huumorilla silti keventäen. Hirviniemen esittämästä nössöstä ja avioelämän (liian) aikaisin löytäneestä Jounista ei läpändeerust’ irtoa, ja tuotemerkkikaljunsa jemmannut Riku Nieminen on kertakaikkiaan mainio hieman hissukan yh-isän roolissa (exää muuten esittää Aku Hirviniemen vaimo). Sivuhahmoista todettakoon vielä, ettei Pamela Tolaa ollut tunnistaa tämän muuntauduttua Jounin hysteerisen ja ripustautuneen vaimon osaan. Vesa Vierikon tulkinta Sannan pitkäaikaiseroahdistuneesta isästä (Mitäs sitte tehtäis, jos äiti päättäiskin just tänään palata kotiin? -asenteineen) on elokuvan keskeisiä voimavaroja. Kokonaisuutena on hauska huomata, miten jokainen hahmo edustaa parisuhteen jonkinlaista ääripäätä, plussineen ja miinuksineen.
Sitten on tietenkin vielä se vanhuspariskunta (Eila Roine ja Aarre Karén), jonka onnea ja arkea leffa käy ihailemassa etäältä moneen otteeseen. Vaikka etäinen tarkkailu pudottaa duon suhteelta miinusmerkkipuolen kokonaan, aviopari kuskaa roskapussinkin pihalle yhdessä niin antaumuksella, että leffailijan päässä soi jo pitkästi ennen lopputekstejä Samuli Putron parisuhteen auvoisuutta käsittelevä biisi Olet puolisoni nyt. Lopputeksteissähän Kerkko Koskisen soundtrack-sävellys sitten hetkeksi taukoaakin ja tilalle rämähtää… mikäpä muu kuin Olet puolisoni nyt.
Kuten sanottua, romanttisen komedian genreluokitusta hipovan leffan käänteet ovat ennalta-arvattavia ja muutama keskeinen hahmo onnistuu välittämään todellisia tunteitaan vain humalassa (alkoholi vaikuttaa välittäjäaineisiin ja muuntuu tunteidenvälittäjäaineeksi?), mutta kumpikaan seikka ei haittaa tippaakaan. Moni leffailija tietää heti alussa, mikä se ”lymyävä ja mystinen 21. tapa” avio-onnen pilaamiseen on. Matka on jälleen kerran päämäärää tärkeämpi ja leffan kulku ja loppunoste ovat tällaisenaan kuin kesätuuli: raikas, toiveikaskin. Laattaileva neiti Manner ja mannerlaattoja raikkaudellaan järisyttelevä leffa tekevät kumpikin julmalta tuntuvan listan suhteiden virheistä, muttei kumpikaan väitä, että kenenkään tarvitsisi olla virheetön. Pikemminkin kai niin, että tuon niin inhimillisen virhelistan takia rakkaus ja suhde tarvitsevat jatkuvaa työtä ja yritystä/tahtoa vältellä pahimpia karikkoja.
