Stanley Kubrick teki lopullisen läpimurtonsa 1960-luvulla. ”Spartacus”, ”Tohtori Outolempi” ja viimeistään ”2001: Avaruusseikkailu” betonisoivat miehen maineen yhtenä suurimmista elokuvataiteen mestareista. ”Spartacuksen” ja ”Outolemmen” välillä valmistui hieman vähemmälle huomiolle jäänyt draama, Lolita, elokuva pedofiliasta ja erilaisesta rakkaudesta. Ja ennen kaikkea elokuva, jonka tekemisen olisi pitänyt olla mahdotonta sen ajan sensuurin ja moralisoinnin paineessa. Vaan Kubrick onnistui silti tekemään aiheesta laatuelokuvan, ja vaikka hän joutuikin jättämään seksuaalisuuden vihjailujen varaan, halusi roomalaiskatolinen kirkko silti kieltää elokuvan. Näin ei onneksi käynyt, ja vaikka ohjaaja ei ollutkaan täysin tyytyväinen lopputulokseen, jäi katsojakunnalle silti puhutteleva draamaelokuva.
Juoni on kaikessa lyhykäisyydessään seuraava: keski-ikää lähentelevä professori Humbert Humbert (Mason) ihastuu teini-ikäiseen Lolitaan (Lyon), ja päättää naida Lolitan äidin Charlotten (Winters) jotta saisi olla lähellä todellista sydämensä valittua. Perusasetelma on selkeä, juoni on muutamaa hämärämpää koukkua lukuun ottamatta melko selkeä ja seksuaalisuus loistaa teemasta huolimatta poissaolollaan. Ja juuri siinä piileekin Lolitan kiehtovin ja koukuttavin piirre. Kubrick pitää nimittäin simppelistä tarinasta ja heti alkuun kerrotusta loppuratkaisusta huolimatta elokuvansa jännitteen huipussa koko elokuvan keston ajan. Hypnoottinen ja hidasteleva kerronta ei puukota selkään missään vaiheessa, ja koko kaksi- ja puolituntisen keston ainoa heikkous on, että Lolita olisi saanut olla vieläkin pidempi.
Näyttelijäkaartissa loistaa monia hienoja nimiä… Peter Sellers ja James Mason tietysti itsestäänselvyyksinä, muttei Sue Lyonkaan nimiroolissa ole hullumpi. Kehutuin Lolitan näyttelijöistä on luonnollisesti Peter Sellers, jonka muuntautumiskykyä jaksetaan aina vain pällistellä. Kieltämättä melko vaikuttavaa, miten hän pystyy paitsi kohtauksesta toiseen esittämään joka kerta aivan erilaista hahmoa, vaan vaihtelee tyyliään jopa sekunnin välein mahtavassa alkukohtauksessa – ja vieläpä juonellisesti täysin perustellusti (itsetarkoituksellisuus oli asia, johon Kubrick ei koskaan sortunut elokuvissaan, luojan kiitos). Myöhemminhän Sellers teki ehkä muistettavimman (kolmois)roolinsa Stanley Kubrickin mustassa komediassa ”Tohtori Outolemmessä”, mutta jo Lolita antaa tästä hienosti esimakua. Pääroolia esittävän James Mason on myös oma luotettava itsensä, mutta itse olen valmis kunnioittaman myös häntä muuntautumiskyvystään, vaikkakin täysin eri lailla kuin Sellers. Masonia on kuitenkin kunnioitettava vakuuttavasta eläytymisestään epätavalliseen hahmoonsa – mikään hänen roolisuorituksessaan ei ole ei-toimivaa, saati teennäistä. Ja kun otetaan huomioon millaisia hyvin paljon toisistaan poikkeavia mahtirooleja Mason on tehnyt (muun muassa kyyninen upseeri ”Rautaristissä” tai Brutus ”Julius Caesarissa”), ei voi kuin ihailla.
Täysin vailla heikkouksia Lolita ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin katsojan mielikuvituksen varaan on jätetty liian paljon. En sano, että mielikuvituksen varaan jättäminen, varsinkaan pedofiliaa käsittelevässä elokuvassa, olisi mikään huono asia, mutta Lolita menee liiankin pitkälle. Välillä nimittäin tuottaa tuskaa, kun tahtoisi keskittyä itse elokuvaan, mutta joutuukin pohtimaan, mitä Kubrick hienoisilla vihjauksillaan milloinkin tarkoittaa. Oman aikansa sensuurin sävyttämässä ilmapiirissä Lolita varmasti oli juuri niin rohkea elokuva kuin ylipäänsä oli mahdollista.
Lolita on Stanley Kubrickilta jälleen kerran kiehtova draamaelokuva, joka on jäänyt täysin suotta kovin vähälle huomiolle, ja joka on mestarin aliarvostetuimpiin kuuluvia elokuvia (karmaisevan puuduttavan ”Barry Lyndonin” todella ansaitessa haukkunsa). Elokuva herättelee mukaan myös kiehtovalla tavalla mustaa huumoria, eikä lainkaan huonolla menestyksellä. Mutta vaikka kokonaisuus onkin jopa šokeeraavaa ”Kellopeli appelsiinia” provosoivampi ja käsittelee aihettaan samaistuttavammin kuin Kubrickin 40 vuotta myöhemmin tapahtunut seksuaalisuuden pariin palaaminen ”Eyes Wide Shut”, jotain jää puuttumaan. Todellisen mestariteoksen lopussa katsojan olo ei pitäisi tuntua niin ontolta, kuin Lolita katsojansa tunteet kaikista lupauksistaan huolimatta lopulta jättää.
