”Köysi” ei ole ehkä vastaavalla tavalla emotionaalisesti lavea, sävyiltään rikas ja metodeiltaan valaistunut kuin muutama vuosi sen jälkeen valmistunut legendaarinen ”Takaikkuna”, joka on yhden tilan elokuvista kaikista vaikutusvaltaisin koko elokuvan historian puitteissa, mutta ”Köysi” antaa silti arvokkaan todisteen juuri elokuvakameran ylivertaisista mahdollisuuksista kauhun luojana. Patrick Hamiltonin näytelmään perustuva ”Köysi” on rakennettu äärimmäisen tiheän ja alati kiristyvän ilmapiirin sekä vihjailevien viittausten varaan, ja aikansa rajoitusten puitteissa juonta olisi varmastikin ollut hankala muokata aidosti yllättäväksi. Elokuvan eteneminen juonen tasolla tuskin yllättää ketään elokuvaharrastajaa, mutta pitää olla puolestaan poikkeuksellisen tarkkasilmäinen katsoja, mikäli todella huomaa Hitchcockin ohjauksen kaikki hienoudet. Hitchcock ei koskaan vannonut Hollywoodia hallitsevien ”juonielokuvien” metodien nimiin, minkä takia hänen töihinsä suhtauduttiin aikoinaan usein varauksella ja varsinkin jotkut vanhoillisemmat kriitikot suhtautuivat usein jopa välinpitämättömästi tai halveksuen ohjaajan töihin, osoittaen näin kuitenkin lähinnä oman tietämättömyytensä taidelajin valtavan monipuolisista mahdollisuuksista.
”Köysi” oli Hitchcockin ensimmäinen värielokuva, mutta vielä radikaalimpi haaste, josta ohjaaja suoriutui onnistuneesti, oli tehdä todellista ajan elokuvaa: kyseessä on reaaliajassa etenevä elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat noin puolentoista tunnin sisään. Päämääräänsä Hitchcock pääsi filmaamalla kahdeksan kymmenen minuutin otosta ilman tavanomaisia leikkauksia ja kuvakulman vaihdoksia, minkä takia elokuvakameran liikeratojen suunnitteluun täytyi kohdistaa erityistä tarkkuutta. Jokaisen otoksen päätöksessä kamera kohdistetaan aina johonkin tiettyyn kohteeseen, kuten taskuun tai arkun kanteen, mikä jonkin kokemattomamman ohjaajan käsissä liukuisi helposti pelkäksi temppuiluksi.
Hitchcock tuskin piilotteli sitä tosiasiaa, että ”Köysi” on pohjimmiltaan tekninen kokeilu, mutta sellaisena harvinaisen jännittävä, sillä juuri kameran rajoitukset ovat myös elokuvan etu: tiettyihin liikeratoihin ahdistettu kamera tuo elokuvaan sellaista klaustrofobian tuntua, mikä ei onnistuisi joillain perinteisemmillä tyylikeinoilla. Kamera on elokuvassa kuin yksi juhlien vieraista, jonkinlainen näkymätön kuokkavieras, joka välillä pysähtyy ihmisten kasvojen eteen tarkastelemaan salaperäisen tilanteen herättämiä reaktioita. Yhtä pääosista näyttelevä James Stewart ja ohjaajakollega Billy Wilder väittelivät ”jännityksen mestarin” kanssa hänen käyttämänsä tekniikan vaikeudesta, mutta todellisen omaleimaisen taiteilijan tavoin Hitchcock piti päänsä eikä onneksi suostunut myönnytyksiin.
Mikäli elokuva on sydämetön suhteessa perinteisiin elokuvataiteen metodeihin, niin sitä voitaisiin pitää hyvinkin perusteltuna, sillä sydämetön on myös elokuvan ytimessä vaikuttava aihe, eli ihmisviha. Elokuvassa kaksi nuorta – mitä todennäköisimmin homoseksuaalia – miestä murhaavat ”ystävänsä”, motiivinaan ainoastaan murha itse. Toinen miehistä on täydellinen psykopaatti, joka hallitsee tilannetta toisen hermoheikon miehen lähinnä myötäillessä häntä. Heidän tarkoituksenaan on tehdä murhasta taidetta ja näin keksiä kaikki mahdolliset temput, joilla voitaisiin saada taiteellisesti tyydyttävä lopputulos: ”taideteos” viimeistellään piilottamalla kuristettu ruumis arkkuun asunnossa käytävien juhlien ajaksi ja kattamalla arkku juhlapöydäksi. Näin murhaajat haluavat juhlia saavutettua voittoa ja antaa uhrillensa lopullisen nöyryytyksen. Kiusankappaleiksi heille kuitenkin muodostuvat iäkäs mutta valpas sisäkkö, joka huomaa miesten käyttäytymisessä tiettyjä omituisuuksia, ja professori, joka opetti nuorille miehille oppilaitoksessa Nietzschen filosofiaa – vitsikkäästi mutta ei kovinkaan liioitellen voitaisiinkin sanoa, että nämä professorin oppilaat suhtautuivat opetukseen turhan kirjaimellisesti. Toki heillä on kaapissaan myös luurankoja, jotka eivät liity professoriin millään tavalla.
Stewartin näyttelemä professori on aivan kuin Hitchcock: tavattoman kiinnostunut murhasta mutta tosielämässä kauhistunut siitä. Ilmeisestä optimismistaan huolimatta inhimillisyyden ja epäinhimillisyyden karmivaa taistoa kuvaava teos säväyttää kerta toisensa jälkeen. Ihmisyyden halveksijoille ”Köysi” ei anna armoa ja se tuokin väistämättä mieleen Hitlerin hallinnon, joka moraalin ja etiikan – vain ihmisille suotujen ominaisuuksien – halveksunnassaan, aivan niin kuin Hitchcockin elokuvan hahmot, oli tuomittu romahtamaan. ”Köysi” kertoo fasismin sietämättömästä typeryydestä ja hirviömäisyydestä voimakkaammin kuin monet asiaa suoraan käsittelevät kaavamaisemmat elokuvat. Pääosien nuoret miehet olisivat sopineet vallan mainiosti Hitler-Jugendin jäseniksi.
