Vaikka ruotsalaisjännäreitä on tuotettu useita, maan sarja- ja filmimaakarit eivät selkeästi ole kaavoihinsa kangistuneet. Tästä todisteena toimii osaltaan Män som hatar kvinnor eli suoraan suomeksi käännettynä Miehet jotka vihaavat naisia. Se on elokuva, joka ei taatusti sovi pikkulapsille, jos ihan kaikille isommillekaan rankan kuvastonsa vuoksi.
Yleisesti ottaen viime vuosina ei ole saatu nähdä trillerien saralla mitään kovin ihmeellistä. Da Vinci -koodi (Ron Howard, 2006) juoksutti kahta kutakuinkin tavallisen oloista kansalaista tappavien mysteerien jäljillä. Elokuva jäi sitten kumminkin vain puolivillaiseksi Hollywood-hutuksi. Zodiac (David Fincher, 2007) pani nuoren toimittajanalun koville tosipohjaisessa tarinassa, joka muotoutui pituudestaan huolimatta hyvinkin kiehtovaksi.
Miehet jotka vihaavat naisia perustuu vuonna 2004 kuolleen ruotsalaistoimittaja Stieg Larssonin kirjaan, jota kirjakaupat ovat nyt tietysti pullollaan. Tämä trilleri vaikuttaisi olevan sukua sekä Da Vinci -koodille että Zodiacille, sillä siinä yhdistyvät niiden kummankin parhaimmat puolet; kaksi antisankarimaista tyyppiä, päähän potkittu toimittaja ja kovia kokenut nuori nainen, ajautuvat selvittämään mysteeristä katoamistapausta, johon liittyy kasvoton ihmishirviö. Kuten Zodiacissa, tutkittava keissi on koko ajan se tärkein asia. Siinä sivussa kehittyvät vähä vähältä katsojan suhde päähenkilöihin ja näiden ystävyys- ja avunantosuhde toisiinsa. Hitaasti lämmittäen tulee hyvää, ja leffan loppua kohden katsoja voikin huomata tuntevansa oikeasti pelkoa siitä, ettei hyville tyypeille käy tässä tapauksessa niin mukavasti kuin Hollywood-elokuvissa varmasti kävisi.
Vaikka Miehet jotka vihaavat naisia on pitkä, sen tiivis mutta silti luontevasti liikkuva kerronta pitävät otteessaan. Toki rainassa on epäkohtansakin. Esimerkiksi elokuvan alussa sinfoniaorkesterin koko voimalla vyöryvän musiikin käyttö alleviivaa turhan painokkaasti sitä, minkä katsoja voi todeta silmilläänkin. Vähitellen musiikin pauhuun kuitenkin tottuu. Samaten se tapa, miten Noomi Rapacen kovia kokeneen Lisbethin erilaisuus tuodaan esille, voi aiheuttaa aluksi vastareaktion. Mutta toisaalta Lisbethin kohdalla on muistettava, että ruotsalaisessa yhteiskunnassa kaikki ne tytöt, jotka eivät ole peroksidiblondeja yhtenäisen vaaleissa trendikuteissaan – he ovat todella omituisia yksilöitä. Miehet jotka vihaavat naisia ärsyttää oikoessaan joitakin mutkia suoriksi, mutta sen vastapainoksi leffalla on tarjota jotain niin kovaa, että elokuvasta on vaikea olla pitämättä.
Ikäistään vuosia nuoremmalta näyttävän Noomi Rapacen (s. 1979) karismaattinen suoritus biseksuaalina ja sekä sieluunsa että ruumiiseensa monta iskua saaneena Lisbeth Salanderina osoittautuu hienon tasavertaiseksi Michael Nyqvistin (s. 1960) tulkitseman toimittaja Mikael Blomkvistin rinnalla. Mikael, ”Micke”, on yksi ehkä parhaiten näytellyistä trillerien perusjannuista heti Donald Sutherlandin Kluten (Klute, 1971) jälkeen. Lisbethiä taas on pakko rakastaa, koska hahmo ei jää ulkokuorensa vangiksi – kiitos Rapacen heittäytymisen. Vaikka jo elokuvan alkuminuuteilla käy ilmi, että Mikael edustaa tarinan harvinaista hyvää miestyyppiä, Lisbethin ollessa nykynaisten vastine menneisyyden uhreille, heidän kohtaloidensa epäselvyys kiehtonee ainakin Larssonin kirjoja lukemattomia.
Leffan tarinaa on kehuttu erityisesti siksi, että se ravistelee ruotsalaisia tabuja. Miehet jotka vihaavat naisia ei kaihda näyttää, mitä on valkaistujen hymyjen takana ja nenät pystyssä kulkevien tyyppien kaapeissa. Elokuvassa näitä paljastuksia ei tehdä päälle liimatusti, vaan tyynesti ja pakottamatta tiiviinä osana kokonaisuutta. Rainan lopputekstien aikana voi huomata janoavansa lisää samaa. Sitä onkin tulossa, sillä Larsson kirjoitti kirjalleen kaksi jatko-osaa. Tätä kirjoittaessa Flickan som lekte med elden (Tyttö joka leikki tulella) ja Luftslottet som sprängdes (Pilvilinna joka romahti) ovat jo viimeistelyä vaille valmiita elokuvia.
