Yksi silmäys Sweeney Toddin (Depp) habitukseen kertoo kaiken; tällä miehellä ovat asiat pahasti vinossa. Sitä vinoutta ei kampea suoraan edes nuoren kanssamatkaajan riemu. Kanssamatkustaja, Anthony (Campbell Bower), on seilori, joka ei malta olla hehkuttamatta horisontissa kohoavasta citystä: ”There’s no place like London!” Toki Sweeney yhtyy Anthonyn toteamukseen, joskin omalla katkeralla nuotillaan. Se katkeruus on niin kamalaa, että kaikki ympärillä näyttää mustalta ja mädältä. Piruparka, melkein kuin mestauslavalleen saapuva, mutta – miehen leuka erinomaisen siisti!
Parturi Sweeney Toddin tarinaa kertova elokuva ei ole Burtonia helpoimmasta päästä. Musikaalinakaan se ei ole helppo tapaus. Stephen Sondheimin kiperään kostomusikaaliin pohjaava raina pakottaa yleisönsä kuuntelemaan enimmäkseen duurissa seilaavia lauluja. Niiden sisältö näyttää päältä päin olevan pelkkää sokeria: My Friends, Green Finch and Linnet Bird, Pretty Women, By the Sea – siinä muutamia musikaalin laulunumeroita. Burton on lajityypille uskollisesti jättänyt turhat kikkailut sikseen ja päätynyt hyvin perinteiseen ratkaisuun. Hahmot puhkeavat lauluun kun heitä se huvittaa. Niinpä leffa voidaankin kokea kahdella eri tavalla:
a) Tim Burtonin Sweeney Todd on suuri askel taaksepäin sekä ohjaajan itsensä että musikaaliteollisuuden alalla. Se on ärsyttävään teennäisyyteen puettua ohjaajan vanhojen tunnusmerkkien toistoa. Ulkoisesti teos hyödyntää jo ajat sitten puhki kulutettua goottityyliä. Sitä Burton käyttää paksun alleviivaustussin tavoin, todistaakseen päähenkilön synkeää mielenmaisemaa. Synkkyyttä kevennetään tökeröllä komiikalla, joka on peräisin Stephen Sondheimin alkuperäismusikaalista. Hei pliis, ei kai ketään enää tosissaan naurata, kun (ohjaajan) muija leipoo mukamas kissoja piirakkaansa ja listii siinä sivussa kaulimellaan pari torakkaa? Tekeleen juonenkin arvaa jo sillä hetkellä kun Johnny Depp luikauttaa roolinsa ensimmäiset säkeet. Voi huisi, mahtaakohan tämä tyyppi saada kostonsa? Tilanne on vähän sama kuin Huuliharppukostajan alussa. Voiko päähenkilön mission onnistumista edes epäillä? Laulutkin ovat tylsän klassisia. Tuomio: 1-2 tähteä.
b) Tim Burton ottaa Sweeney Toddissa käyttöön radikaalit ratkaisut. Hän päästää katsojan näkemään maailman mieleltään järkkyneen ja kostonhimoisen parturin silmin. Vuosia vankilassa syyttä riutunut mies ei usko enää muuhun kuin kykyynsä siistiä se, mikä on rumaa ja pahaa. Burton adaptoi onnistuneesti osaksi omaa työtään Stephen Sondheimin ihanan vivahteikkaat sävelet ja asiaankuuluvan mustan lyriikan. Kertomuksen muutamat koomiset heitot näyttävät kuin verilammikossa kelluvilta kirsikankukilta. Vaikka musikaali vaatii suuria ponnistuksia tekijöiltään, Sweeney Toddin voi nähdä onnistuneen kaikin puolin hyvin. Burtonillahan on kuitenkin takanaan jo kaksi musikaalin tekemistä harjoituttanutta työtä, Painajainen ennen joulua (1993) sekä Corpse Bride (2005). Jälkimmäinen valmensi myös Helena Bonham Carteria ja Johnny Deppiä rooleihinsa Sweeney Toddissa. Deppin suoritus Sweeneynä voisi olla tiukempikin, mutta yleisesti ottaen parivaljakko sopii elokuvan pääosaan kuin olisi kasvanut siihen. Heidän, Sondheimin musiikin ja Burtonin taidokkuuden ansiosta elokuva painuu mieleen. Se on erikoisen tyylikkäällä tavalla kerrottu tragedia. Tuomio: 4-4,5 tähteä.
Oli miten oli, Sweeney Todd on Burtonin verisin elokuva. Saksikäsi Edwardin jälkeen se on myös ohjaajan vakaimpia ja koskettavimpia töitä. Mene ja pidä, tai ole pitämättä. Sweeneytä sinun pitämisesi ei kiinnostaisi kumminkaan.
