Scifiä ja fantasiaa yhdistelevä Eternia on lopulta jäänyt paholaismaisen Skeletorin (Frank Langella) rautanyrkin alle. Ainoastaan He-Man (Dolph Lundgren) jaksaa vastustaa häntä ja hänen apunaan on paitsi asemies Duncan (Jon Cypher) ja Teela (Chelsea Field) myös hassahtava Gwildor (Bill Barty), jonka hallussa on olennaisen tärkeä artefakti, jonka käyttö paiskaa nämä värikkäät hahmot ihmisten maailmaan. Erinäisten mutkien jälkeen perässä on paitsi Skeletorin häijyimmät kätyrit myös etsivä Lubic (James Tolkan) ja apuna pari maan asukasta: Julie (Courtney Cox) ja Kevin (Robert Duncan McNeill). Loppu on tietysti onnellinen.
Vaikka lähtökohta on jossain puisevan ja kornin välimaastossa ja tuotannosta vastaa Globusin serkukset ei [I]Masters of the Universe[/I] ole nolostuttava epäonnistuminen. Toimintaa on luvassa enemmän kuin vähän, tehosteet ovat toimivia ja alkumateriaalin hölmöydet on karsittu pois, joskin niille myös annetaan soveliaan näkyvä kunnianosoitus. Käsikirjoitus olettaa että katsoja tuntee hahmot ja asetelman etukäteen, joten mitään pitkää venyttelyä ei alkuun tarvita ja lisäksi loppu voidaan tehdä lopulliseksi. Yksikään hahmo ei tunnu tarpeettomalta kokonaisuuden kannalta, joten siltäkin osin kokonaisuus toimii.
Vaikka ruotsalaiskaappi Dolph Lundgren ei ole mikään RADA:n suosikkikasvatti pystyy hän tuomaan yksiulotteiseen sankarhahmoon eloa. He-Man on murtumaton sankari, mutta hänen taistelussaan on myös henkilökohtaista sävyä eikä hän myöskään epäröi paeta ylivoimaisen vihollisen tieltä tai käyttää kaikkia mahdollisia konsteja jotka käteen osuvat.
Ilman asianmukaista roistoa ei yksinkertainen hyvän ja pahan taistelu toimi ja Frank Langellan työskentely on silkkaa nautintoa. Mukana on mustaa väriä, pääkalloja, ehtymätön jano nähdä vihollinen nujerrettuna (kuollut ei riitä), nollatoleranssi epäonnistumisen ja elossa palaamisen suhteen ja luonnollisesti voiton hedelmät ovat vain hänelle. Lisäksi hän valehtelee, taistelee loppuun asti ja kun parhaat kätyrit ovat tyrineet hän hoitaa asian itse ja luonnollisesti kiistattomalla menestyksellä. Lyhyesti sanoen Skeletor on kaikkea mitä jokainen elokuvaroisto toivoo olevansa: uhkaava, tyylikäs, ylivertaisen paha ja mahtava, ovela ja loppuun saakka vakuuttava häijyläinen joka ei pakene eikä anele armoa eikä todellakaan anna sitä.
Muu näyttelijäkaarti tekee toimivat suoritukset ja jopa pääasiassa koomisen riesan roolia toteuttava James Tolkan osoittaa itsensä melkoisen kyvykkääksi, sillä Lubicilla on lyhyt pinna kohti ampumisen suhteen. Mitään erityisen huonoa ei voi mainita ja Meg Foster on suorastaan lumoava Evil-Lyn.
Korni lähtökohtaleipä saa avukseen maukkaat kalkkunaviipaleet ja se kuorrutetaan silkalla nautinnolla. Ilmeisesti tekijät ovat nauttineet elokuvan tekemisestä ja se myös näkyy hyvällä tavalla mikä on hyvä sillä objektiivisesti katsoen kyseessä on keskinkertaisesti toteutettu kliseesalaatti.
