Tarut sormusten herrasta eivät esittelyjä kaipaa ja jokainen leffoista täyttää jo epävirallisen klassikon määritelmän eli vähintään toistakymmentä tykkiarvostelua. Mitä sanottavaa niistä siis enää voi olla? Paljonkin, sillä useimmat tykkiarvostelut on tehty käytännössä teatterikatselun pohjalta. Ikää leffoilla on jo täysi-ikäisyyteen oikeuttavasti, ja oikeastaan vasta nyt, ajan tuomalla perspektiivillä, pystyy ymmärtämään sen nerouden, jolla Taru Sormusten Herrasta adaptoitiin kirjasta elokuviksi.
Kritiikkiä aiheuttivat etenkin kirjasta muutetut asiat: Aragorn putoaa jokeen kesken taistelun, Arwen saa suhteettoman suuren roolin kokonaisuudessa, Faramir on liian vihamielinen ja Gimli liian koominen, muutamia mainitakseni. Tässä kohtaa on syytä mainita, että teen arviota extended editionin pohjalta, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Pidennetyn version kohtaukset antavat yhden ymmärtävän selityksen kritiikille, sillä ne selittävät joitain asioita paljonkin. Etenkin Faramirin tarina käy paremmin järkeen, sillä hänen käytöksensä selittyy hänen halullaan todistaa arvonsa isälleen. Kirjaa se ei mukaile yhtään enempää, mutta elokuvan kannalta muutos on jopa ratkaiseva.
Pidennetty versio tai ei, eivät kirjauskottomuutta kritisoineet ole esittäneet, miten Kaksi Tornia olisi tullut tehdä paremmin. Itse en nimittäin usko, että olisi ollut mahdollistakaan. Kahdessa tornissa, kuten myös Sormuksen ritareissa, kaikki kerronnalliset ratkaisut tehdään yhtä päämäärää palvellen: rytmitystä.
Juoneltaan lineaarisessa Sormuksen ritareissa tämä näkyy selkeästi. Valtava lähdemateriaali on paloiteltu pieniin helposti nieltäviin jaksoihin, jotka päättyvät yleensä jonkinlaiseen kliimaksiin, joissa usein näkyy Jacksonin splatter-menneisyys. Esimerkkinä mainittakoon kohtaus, jossa Sormuksen saattue yrittää sisään Morian kaivokseen. Kirjasta poiketen viereisestä lammesta hyökkää saattueen kimppuun lonkerohirviö, mikä nostaa jännitettä varsin keinotekoisesti, mutta ennen kaikkea rytmittää muutoin hyvin suoraviivaista juonta.
Kahdessa tornissa juonen pirstoutuminen tekee rytmityksestä luontevampaa, mutta saman idean huomaa silti. Tästä parhaana esimerkkinä on juurikin Aragornin kritisoitu välikuolema, jonka tarkoituksena on jaksottaa draamankaarta ja rytmittää mammuttimaista elokuvaa, olkoonkin pakotetusti.
Rytmi on muutakin kuin vain ajoitusta. Se on myös tasapainon säilyttämistä tunnelmien ja tunnetasojen välillä. Kuten komiikan ja romantiikan häivähdyksiä totisuuden ja sodan keskellä. Kirjasta on pakko ottaa vapauksia, koska kuten kaikki me sen lukeneet tiedämme, siinä on pitkäveteisiäkin osuuksia, jotka eivät yksinkertaisesti käänny elokuvaksi.
Tarkennetaan aiempaa kysymystä Arweniin ja Gimliin. Mitä jäisi jäljelle jos Arwenin ja Aragornin romanssin tai Gimlin koomisuuden jättäisi elokuvasta pois? Tähän hyvän vastauksen tarjoavat monet Sormusten herrojen jälkeen ilmestyneet kopioijat, jotka omaksuivat niiden totisuuden, mutta eivät ymmärtäneet nyanssien päälle. Tuloksena oli monia haudanvakavia toiminta- ja fantasiaelokuvia, joissa synkkyyden tavoittelu menee usein tahattoman komedian puolelle. Tästä hyvänä esimerkkinä käy vaikkapa Riddickin aikakirjat.
Toisessa ääripäässä ovat monet etenkin 2010-luvun puolella tehdyt elokuvat, etunenässä Marvelin supersankarileffat, mutta myös muut, joissa komiikkaa ja romanssia liimataan juonen päälle vailla hienovaraisuutta. Tarina ei virtaa hyvin, vaan tavoite keventää tunnelmaa lässähtää jolloin romanssit tuntuvat teennäisiltä ja komiikka vaivaannuttaa. Tätä vasten Kaksi tornia onnistuu täydellisesti. Romanttiset ja koomiset kohtaukset ovat lyhyitä, mutta tarinan ja hahmojen ehdoilla eteneviä mausteita, joiden aikana katsoja voi vetää henkeä tylyjen sotamenojen keskellä.
Toinen Kahden tornin kohtaama kritiikki on yksinkertaisesti se, että se jää trilogiassa ensimmäisen ja kolmososan varjoon, ikään kuin pakollisena välityönä. Teini-ikäisenä myös itse ajattelin näin, joten ymmärrän ajattelutavan. Nyt, aikuisempana, kakkososa näyttäytyy täysin toisessa valossa. Kaksi tornia onkin osista kypsin ja vaikuttavin. Hajanaisen sillisalaatin sijaan löydän siitä koherentin juonen, jonka ansiosta se voisi seisoa itsenäisenä elokuvana, ellei hahmojen taustoitus vaatisi ykkösosan katsomista.
Mielestäni Kahdessa tornissa on selkeä päähenkilö, jonka kasvun ja kehityksen varaan koko elokuvan draaman kaari asettuu. Hän on Théoden, jonka vaiheet muodostavat elokuvan tärkeimmät käänteet ja rytmityksen. Gandalfin paluu kulminoituu Théodenin vapauttamiseen, Théodenin päätöksestä tapahtumat siirtyvät Helmin syvänteelle ja hänessä tapahtuvan muutoksen myötä viimeisessä taistelussa lopulta tapahtuu käänne. Vaikka muut hahmot konkreettisesti asioita tekevätkin, seuraa juoni symbolisesti nimen omaan Théodenin kehitystä hahmona.
Palatakseni vielä Aragornin välikuolemaan. Näkisin kohtauksen jopa eräänlaisena viestinä siitä, että tämä on Rohanin, ei Gondorin, kuninkaan elokuva. Théoden vaikuttaa juoneen, mutta Aragorn ei, vaikka kirjasta poiketen “kuolisi” kesken taistelun.
Vaikka Théodenin sisäinen kamppailu pimeyden, itsekkyyden ja oikein tekemisen välillä on keskiössä, kamppailevat muutkin hahmot samojen teemojen kanssa. Frodo ja Sam joutuvat työstämään keskinäistä suhdettaan pimeyden painolastin painaessa päälle. Klonkun sisäinen kamppailu on upeasti esitetty. Faramirista mainitsinkin aiemmin, mutta toistetaan vielä: syy hänen vihamielisyydelleen on siinä, että hahmon kehitys tukee elokuvaa. Listaa voisi jatkaa. Minulle elokuvan hahmokeskeisyys ja kasvun ja oman sisäisen pimeyden teemat olivat puhuttelevia tavalla, jota en osannut tältä elokuvalta odottaa.
Kokonaisuutena Kaksi tornia on upea paatoksellisen elokuvakerronnan moderni mestariteos. Eeppinen fantasiatarina on käännetty upeasti rytmitetyksi ja alkuperäisteoksen syvällisyyden säilyttäväksi elokuvaksi. Upeista maisemista ja ajan hampaan leikitellen kestäneestä tietokoneanimaatiojäljestä voi joku kirjoittaa lisää, ja näin toki on tehtykin.
