Paluu tulevaisuuteen-trilogia on kiistatta kautta aikojen parhaimpia viihde-trilogioita ja kaikki osat ovat erikseen myös loistavia elokuvia. Ykkönen oli jättimenestys, kakkonen oli jättimenestys ja kolmonen… Niin, joo tietenkin jättimenestys. Kolmosta tehtiin samoihin aikoihin, kuin kakkosta ja se valmistui lopulta vuonna 1990, joten Paluu tulevaisuuteen-trilogiaa ei sittenkään voi kutsua kasariviihdetrilogiaksi, mutta pienestä se on kiinni. Ykkönen on sitä, kakkonen siinä ja siinä ja kolmonen on sitten viihdettä parhaimmillaan, riippumatta vuosiluvusta. Tarina etenee samaa kaavaa, kuin edellisissä osissa. Jotta pysyisi kärryillä, on melkein välttämätöntä, että on katsonut aiemmatkin osat, koska elokuva jatkuu taas kerran siitä mihin kakkososa jäi.
Marty McFly (Fox) ja hänen tiedemiesystävänsä Emmet ”Doc” Brown (Lloyd) selvittävät tulevaisuudessa tapahtuneen hässäkän ja käyvät samalla menneisyydessä, minkä jo kakkososasta muistammekin. Ja sitten Martyn saatua kirje postilähetiltä kaatosateessa vuonna 1955, hän tajusi samalla mitä ukkosmyrskyssä ”Docille” oikein kävi. Lähetti sanoi, että kirje jätettiin toimitukseen 70 vuotta sitten, ja että se olisi käsketty antaa 70 vuoden päästä juuri hänelle. Marty on aivan pihalla, kunnes eräs tosiasia valkenee hänelle, luettuaan kirjeen. Allekirjoittanut on Emmet Brown, ja vuosiluku 1885. Niinpä hän etsii käsiinsä ainoan mahdollisen toivon, eli 1955:n Docin. Ja kuinka ollakkaan, kun Marty selittää kaiken perusteellisesti Docille, on poika taas aikakoneen kyydissä ja suoraan vuodessa 1885… Ja enempää juonesta lienee turha paljastaakkaan, koska se olisi sopimatonta.
Elokuva on todellakin aika lailla klassikoainesta, niin kuin edelliset osatkin. Kolmonen on kaikista osista se kaikista rauhallisin ja myös kaikista romanttisin. Zemeckis, Spielberg ja kumppanit onnistuivat siis hoitamaan homman kotiin myös tässä viimeisessä osassa. Fox on jo lähes kolmekymppinen ja näyttelee 17-vuotiasta teinipoikaa, mutta kuitenkin todella uskottavasti ja vaivattomasti. Lloyd kantaa jälleen kortensa kekoon vähintäänkin kiitettävästi, näytellessään jälleen nappisuorituksen, hömpsähtäneenä ja myöhemmin myös rakastuneena tiedemiehenä. Kokonaisuutena leffa on siis vähintäänkin yhtä loistava, kuin edellisetkin osat. Tämän tasoinen loistava trilogia ansaitsi arvoisensa päätöksen ja sen se myös sai.
nimimerkki: Tolppanen
