Itärintama Toisen Maailmansodan aikana. Eversti Brandt (James Mason) saa uuden kapteenin täydennyksessä. Hän on preussilaista aristokraatti- ja sotilassukua edustava Stransky (Maximillian Schell), joka janoaa ansaita Rautaristin ja juurikin kunnianhimonsa vuoksi oli pyytänyt siirtoa. Samoin siirretty on luutnantti Triebig (Roger Fritz), jolla on omat, psykologiset ja seksuaaliset poikkeavuutensa ja kiero Stransky huomaakin sen heti ottaen tästä tukevan niskalenkin. Brandtin alaisista tunnetuin, käytännössä elävä legenda, kersantiksi elokuvan alussa ylennettävä Rolf Steiner (James Coburn) on ansainnut himoitun Rautaristin ja kasan muitakin kunniamerkkejä. Hän johtaa joukkuettaan isällisellä otteella ja tekee työnsä erinomaisesti. Selvää on että Stranskyn ja Steinerin kontakti johtaa konfliktiin joka jatkuu ja kiihtyy loppuun asti.
David Samuel ’Bloody Sam’ Peckinpahin syrjähyppy sotaelokuvaan on kolkon romanttinen testosteroniannos väkivaltaa, kunniaa ja kyynistä tragediaa. Sodan hulluuden keskelle saapuva kunnianhimoinen Stransky ei todellakaan sinne sovi ja se vähä mikä Steineristäkin kerrotaan on ristiriitaista. Molempia miehiä kuitenkin hallitsee pelko. Ei kuolemaa kohtaan vaan heitä itseään. Stransky pelkää epäonnistuvansa Rautaristin hankkimisessa koska pelkää siitä johtuvaa häpeää itselleen ja myös suvulleen. Tuon pelon häivyttääkseen hän kiristää, valehtelee ja uhraa tarpeettomasti ihmishenkiä. Rolf Steiner ei pelkää häpeää. Hänellä tuskin on mitään siviilielämää mihin hän voi palata ja vaikka sotasairaalassa haavoituttuaan toipuva Steiner saa tietää että hänelle on tulossa elämä siviilissä valitsee hän silti mennä sotaan missä jopa hänen kaltaisen sitkeän, rohkean ja ironista kyllä oikeudenmukaisen sotilaan henki on laina-ajalla. Hän pelkää sitä mitä hän on jos hän ei sodi.
Ohjauksessa ei ole mitään heikkoutta. Coburn, Schell, Fritz, Mason ja eversti Brandtin kyynistä adjutanttia, kapteeni Kieseliä esittävä David Warner tekevät vahvaa työtä ja neljän viskipullon päiväannoksella riehunut Peckinpah tuo mukaan myös hidastettua verenlentoa. Ainoa heikkous erinomaisesti etenevässä tarinassa on sen loppuratkaisun töksähtävä luonne, joskin budjetin loputtua kesken oli se pakko saada aikaan hienosti Coburn ja Schell senkin kohtauksen loivat ilman käsikirjoitusta, pelkällä ammattitaidollaan näyttelijöinä. Se myös paljastaa kuinka huono kapteeni Stransky oli sotilaana todistaen vihjeet tosiasioiksi.
Kokonaisuutena Rautaristi näyttää sotimisen hirvittävyyden, sen rampauttavan, mutta silti kiehtovan luonteen ja myös sen kuinka jopa niin vääristyneissä oloissa kuin sodassa on silti sielläkin ihmiskunnan ikiaikaiset heikkoudet. Kateus, ahneus, pelkuruus ja monet muut paheet ja heikkoudet. Rehellisesti ja kaunistelematta kertomalla mistä on kyse Rautaristi vastustaa sotaa ja siten sen alkuilmiötä, väkivaltaa, mutta silti hyväksyy sen.
