Tim Burton ja Apinoiden planeetta re-make. Burton tuo ilmiömäinen omien maailmojensa rakentaja tarttui rohkeasti aiheeseen uusien tekniikoiden ja visioidensa siivittämänä. Aihe on niin herkullinen, että odotukset elokuvan kohdalla ovat kohtuuttoman suuret. Uudelleen filmatisoinnit ovat aina mielenkiintoista katseltavaa, varsinkin kun mielenkiintoiset henkilöt tarttuvat ohjaajan puikkoihin.
Alkuperäinen Apinoiden planeetta oli aikoinaan megamenestys, joka jatkojalosti peräti neljä jatko-osaa kokoillan leffoja ja kokonaisen televisiosarjan. Vertailulta siihen ensimmäiseen 1968 ilmestyneeseen ei tietenkään voida välttyä, se on selvää. Varsinkin kun kyseessä on kuitenkin yksi scifi-leffojen merkkipaaluista. Itse perusasetelma on säilynyt samana. astronautti eksyy vieraalle planeetalle, jossa apinoiden ja ihmisten roolit ovatkin vaihtuneet. Apinat ovat ikäänkuin vallassa ja ihmisiä käsitellään kuten eläimiä.
Perusasetelman lisäksi joitain yhtymäkohtia lukuunottamatta Burtonin apinamaailma ei hienoista maskeista ja kulisseistaan huolimatta onnistu tuomaan tarinaan paljoa uutta. Siis pienoiselta pettymykseltä ei voi välttyä. Ja sehän alkaa risomaan mitä pidemmälle tarinassa edetään. Ajatus alkuperäisen leffan mukaan siitä, että apinoiden planeetta on itseasiassa tulevaisuuden ydinsodanjälkeinen maa, jossa apinat ovat ottaneet ihmisistä vallan, oli nerokas ja juuri tällaista vastaavaa jujua Burtonin versio jää kaipaamaan. Pientä kikkailua aikamatkustamisella ja evoluutiolla on toki mukana, mutta sehän jo nähtiin alkuperäisessä versiossa. Yksinkertaisesti Burtonin versio jää sieluttomammaksi. En tiedä vaikuttaako tähän alkuperäisversion voimakas vaikutus aikoinaan vai mikä.
Vaikka kyseessä onkin uudelleen filmatisointi on visuaalisuus Burtonimaisen voimakasta. Apinat liikkuvat ja elehtivät kuin apinat, vaikka keskustelut pääosin käydäänkin kielellisesti amerikan englannilla. Tim Rothin esittämä sotahullu pääpahis eroaa tietenkin edukseen. Hauska muuten seurata noiden erinomaisten maskien takaa kuinka kuitenkin tiettyja piirteitä oikeiden näyttelijöiden lärveistä todellakin on mukana apinoidenkin naamoilla.
Rap-kuninkaasta ja Calvin Klein -kalsarimallista oikeaksi näyttelijäksi noussut Mark Wahlberg vetää roolin rutiininomaisesti. Ei siis mitään ihmeellistä. Mestariroolissaan Boogie Nightsissä tekosladdin heilutelun jälkeen ei äijä vastaavaan suoritukseen näyttelijärintamalla valitettavasti ole yltänyt. Toinen tapaus on Estella Warren, joka vetää ”vastaroolin”. Jos naisnäyttelyn taso alkaa olla tätä puu-ukko-osaston luokkaa (tai siis puuakka) niin on aika huolestua. Kauniit kasvot ei todellakaan paljoa pelasta, senhän eukko todisti jo Drivenissä.
Kokonaisuus siis kärsii pahasti alkuperäisteoksen erinomaisuudesta. Omillaan sillä olisi ehkä ollut paremmat mahdollisuudet. Liian suuret odotukset myös hieman pilaavat kokonaisuutta. Ei tämä nyt aivan kauheeta tuubaakaan ole, mutta edellämainitut olosuhteet huomioon ottaen lopputulos kärsii. Paljon parempaan siis puitteet olivat olemassa ja päädyttiin keskivertoon viihdepläjäykseen.
