Vaikka holokaustin kauhut suurdraaman osalta jopa käytetty aihe, niin Roman Polanskin Pianistin olemassaolo on enemmän kuin oikeutettua. Sen verran riipaisevia pätkiä massiivinen ja tositarinaan pohjaava elokuva onnistuu matkallaan näyttämään.
Voima onkin nimenomaan hetkissä, sillä aivan mittansa verran Pianistissa ei ole sisältöä. Ajatuksia herättävää kohtausta seuraa monesti unenomainen odottelu. Toki tämä tuo realistisen fiiliksen, kun puolalaisen mestaripianisti Wladyslaw Szpilmanin tarina ei ole vain keskeisimpien kohokohtien pudottelua, mutta leikkaajan olisi silti voinut ihan yleisen virkeyden nimissä napsia muutaman kohtauksen pois.
Mittansa mukaisesti tarina käynnistyy hitaasti, kolkkoutta kohden edetään pienin askelin. Näyttelijäpuolella tuotanto pohjaa vahvasti ns. nimettömään joukkoon, jota herra Nokka alias Adrien Brody johdattaa (kohti palkintoja). Niinpä onkin harmi, että sama hidas lämpeneminen menolle vaivaa myös sankaria. Alkutaipaleen ilmeistä paistaa jopa tunteenpuute, mutta elokuvan tiukentaessa otettaan katsojasta, myös Brodyn tahti paranee roimasti. Oikeastaan mitä rähjäisemmäksi käy vainotun elontie, sitä voimakkaampaa on Brodyn ote Wladyslaw-hahmoonsa. Thomas Kretschmannin natsihahmon luonne yllättää sotakärsimyskuvausten yleensä niin mustavalkoiseksi värjätyssä genressä.
Pianisti ei ole niinkään onnistunut elämänkerta tai vahva leffakokonaisuus, vaan kokoelma voimakkaita kohtauksia siroteltuna ylipitkään muottiin. Ruhjotut kaupungit ja tylyys alistettuja kohtaan tuodaan esiin riipaisevalla tavalla. Polanski on ujuttanut myös silmää hivelevän hienoja kuvia tasapainoksi sinne kaiken kurjuuden keskelle. Osaltaan siksikin Pianisti onnistuu pysäyttämään ja tasaisen tappavaan tahtiin ruudulle putoilevat voimakkaat kohtaukset korjaavat sen mitä hitaassa startissa hävitään. Ja kuten teema kertoo: sodan haavoja ei korjaa mikään, mutta omistautuminen ja uskominen (vaikkapa musiikkiin) voivat lievittää silti.
