Vielä pitkään toisen maailmansodan päättymisen jälkeenkin Japanin keisarillisen armeijan toimet Kaukoidän maissa pysyivät epävirallisina tabuna, josta ei ollut hyväksyttävää puhua julkisesti joko kansallista ylpeyttä ylläpitävien viranomaisten tai vain painajaismaiset sotavuodet unohtamaan pyrkivien kadunmiestenkin toimesta. Sodan jälkeen maata vuoteen 1952 miehittäneen länsimaisen sotilashallinnon myötä voimaan astuneet uudistukset paikalliseen järjestelmään mahdollistivat japanilaisessa elokuvassa täysin uudenlaisen sosiaalisen kritiikin, jollaista harva osasi maassa vanhaan aikaan kuvitellakaan: japanilaisen kulttuurielämän yli vyöryi Akira Kurosawan ja Masaki Kobayashin kiintotähtien johdolla uudenlainen, länsimaisesta kristillisestä maailmankuvasta ammentava humanismin aalto, jonka kuohuissa maan elokuvataide pantiin kerralla uuteen uskoon isien syntejä säästämättä.
Masaki Kobayashi, mies Hokkaidosta, oli vasta kahdenkymmenen korvilla päätyessään muiden opiskelijoiden tavoin pakolla keisarillisen armeijan riveihin Mantsuriaan vuonna 1942. Tuohon aikaan oli jo yleistä puhua armeijakomennuksesta lähes varmana kuolemana; Koyabashi itse kertoi myöhemmässä haastattelussa uskovansa selvinneensä sodasta hengissä lähinnä onnekkaan sattuman kautta: tuleva suurohjaaja tovereineen komennettiin kertaalleen taistelemaan amerikkalaisia vastaan niin Filippiineille kuin Okinawaankin, mutta sodan viimeisten vuosien logististen ongelmien vuoksi miehet jätettiinkin palvelemaan maataan turvallisempaan Japanin lähisaaristoon. Pahimmat taistelut välttäneinäkin Kobayashi tovereineen joutuivat syömään henkensä pitimiksi kissoja, koiria ja hyönteisiä.
Sodan jälkeen Japanissa vallinnut hyssyttelyn ja itsesensuurin ilmapiiri oli herättänyt maksavassa yleisössä valtavan kiinnostuksen kiellettyä ja kiistanalaista aihetta kohtaan. Jumpei Gomikawan sodan vaikutusta ihmiseen tutkiskeleva kuusiosainen romaani Ningen no jōken oli yksi aikansa suurista kirjallisista suosikeista Japanissa – niinkin suosittu, että aiheesta tuotettiin kokonainen radiokuunnelma ennen Kobayashin tarttumista aiheeseen. Kobayashi, Gomikawan ikätoveri ja hengenheimolainen, samaistui kirjan tarinaan niin voimakkaasti, että tämä oli valmis panemaan uransa Shochikun leivissä vaakalaudalle vain saadakseen ohjata studiopomojen kammoaman hirvittäviä summia kustantavan kymmentuntisen sotaeepoksen. Lupa riskaabelin filmatisoinnin tuottamiseen heltisikin vasta ohjaajan uhattua irtisanoutua ja tuottaa elokuvansa vaikka sitten kilpailijan palkkalistoilla.
Gomikawan eepoksen kaksi ensimmäistä osaa käsittävä Ei suurempaa rakkautta on tarina nuoren Tatsuya Nakadain esittämästä Kajista, joka onnistuu välttämään armeijan pakkovärväyksen vetoamalla väitöskirjaansa työvoiman tuottavuuden nostamisesta humaanein keinoin. Sotilaan sijaan Kaji päätyykin Mantsuriaan pikkuvirkamieheksi panemaan oppejaan täytäntöön sotilasviranomaisten perustamalle työleirille. Sodan jo jauhettua Japanin kykenevimmän miesväestön maan mullaksi halukkaista ja osaavista käsipareista alkoi olla valtava pula, joten japanilaisen sotilashallinnon viisaat päät päätyivät teettämään likaisen työn vangeilla ja työhön huijatuilla ”vapaaehtoisilla” kiinalaisilla siviileillä, joiden asema ei kuitenkaan ollut orjia tai keskitysleirivankeja kummempi. Pakkotyöjärjestelmästä vastaavien upseerien näkökulmasta vain isänmaan sotatarpeisiin tuotetuilla mineraaleilla oli merkitystä.
Jo aivan työnsä aluksi Kaji joutuukin toteamaan toimensa mahdottomuuden, sillä työläisten vuosikausia jatkunut julma kohtelu ei juuri herätä näissä luottamusta japanilaisia kohtaan, vaan kiinalaiset kohtelevat hyväntahtoista Kajiakin vain yhtenä piinaajistaan. Kajin yritettyä muuttaa leirien oloja tämä tuleekin vain huomanneeksi, miten sotilaallisen järjestelmän ulkopuolisena tällä ei ole minkäänlaista auktoriteettia estää armeijan miesten väärinkäytöksiä tai vankien mielivaltaista kuritusta. Kajin silmissä upseerit eivät todellisuudessa välitä sen enempää totuudesta kuin oikeudenmukaisuudestakaan, vaan armeijan totuus kiteytyy annettuihin käskyihin sekä tahdottomiksi koneiksi peloteltujen ihmisten ehdottomaan kuuliaisuuteen esimiehiään kohtaan. Vähitellen Kajin naiivi idealismi alkaakin karista, ja nuori mies alkaa käydä mielessään henkistä kamppailua ihanteidensa sekä armeijan eläimellisempien arvojen, sodan ihmistä turmelevan vaikutuksen välillä.
Masaki Kobayashin osin omaelämänkerrallinen näkemys tuo mieleen film noirin tyylitellymmän draaman yhdistettynä Erich von Stroheimin kaltaisen näkijän karumpiin visioihin. Itse kunniallisesti aviossa oleva Kaji esimerkiksi yrittää nostaa vankien työn tuottavuutta tuomalla työleirin miesten iloksi joukon lähialueiden kauniita prostituoituja. Yksi vankileirillä riutuvista miehistä kehittää romanttisen suhteen maksulliseen naiseen, mistä leikataan toistuvasti kuvaamaan Kajin ja tämän kauniin vaimon elämää ylellisessä japanilaisessa asunnossa. Ristiriitojen repimä Kaji alkaa vähitellen romahtaa henkisesti omaan sisäiseen konfliktiinsa, mikä heijastuu myös tämän rapistuvassa ulkoisessa olemuksessa. Kun kaksi miestä kohtaavat toisensa silmästä silmään vain vähän ennen toisen mestausta, on Kaji viimeistään pakotettu valitsemaan omantuntonsa ja vallitsevan sotakuumeen välillä – Kajin itsensä kannalta valinnan lopputulos on lopulta vähintään yhtä tuhoisa kuin kiinalaisen vanginkin.
Kummalliselta tuntuu näin elokuvan katsottuaan todeta, miten Kobayashin sotaeepoksen ensimmäisellä kolmanneksellakin on ainakin paperilla mittaa sellaiset kolme ja puoli tuntia, sillä Ei suurempaa rakkautta ei kuitenkaan koettuna tunnu kuin enintään puolet lyhyemmältä, kiitos Kobayashin mestarillisen ja pituuteen nähden yllättävänkin tiiviin kerronnan. Kobayashin erityinen suhde aiheeseen sekä päähenkilöön auttoivat tätä pääsemään tavanomaista syvällisemmin sisään ohjaustyöhönsä aina henkilökohtaisuuteen asti, mitä voinee pitää katalyyttinä myös erityisellä huolella ja rakkaudella viilatulle keskisormelle sota-ajan militarismia kohtaan. Sittemmin kriittiset äänet ovat maininneet Kobayashin draaman kärsivän Chuji Kinoshitan keskinkertaisesta ja vähän turhankin melodramaattisesta musiikista verrattuna Kobayashin myöhemmäksi hovisäveltäjäksi kohonneen Toru Takemitsun tuotantoon, mutta ottaen huomioon Ihmisen kohtalon ensimmäisen osan kokonaislaadun sekä musiikin vähäisen käytön moisen kritiikin voi huoletta jättää omaan arvoonsa.
Masaki Kobayashin sodanvastainen sanoma ei kuitenkaan vielä tullut tyhjentävästi sanotuksi näiden vajaan neljän tunninkaan kuluessa, vaan Kajin matka pimeyden sydämeen jatkui vielä kahden lähes yhtä pitkän tulikokeen edestä. Kobayashin itsensä kohdalla sanoma yksilön taistelusta tukahduttavaa järjestelmää sekä sotavuosien militaristista mielipuolisuutta vastaan jatkui elokuvataiteen kautta pitkälle tulevaisuuteen vielä Ihmisen kohtalon jälkeenkin.
