Menestyksekäs soturi Taketoki Washizu (Toshirô Mifune) ja hänen ystävänsä Miki Yoshiaki (Akira Kubo) saavat kuulla ennustuksia ja ne alkavat käydä toteen. Kunnianhimo siis leimahtaa ilmiliekkiin, sillä ennustukset alkavat pitää paikkansa. Washizu alkaa siis nopeuttamaan ennustuksien tapahtumista vaimonsa, Asajin (Isuzu Yamada) neuvosta. Murha on hyvä ratkaisu ja lisäksi hän alkaa harata ennustuksia vastaan, joten suureellinen roisto saa tuta vihollistensa käsistä.
Akira Kurosawan suurin kyky oli ottaa länsimaiselle yleisölle tuttu tarina ja siirtää se Japaniin. Lopputulokset parhaimmillaan ovat eksoottisia, mutta silti tuttuja ja aina hyvin toteutettuja. Lähtökohta on siis länsimaisen kirjallisuuden ikiklassikko ’Macbeth’ ja miljöönä on epämääräinen [I]sengoku[/I]-aikakausi juonittelevine aatelisineen ja sotineen. Ainoastaan hienoisesti Kurosawa muokkaa lähtöteosta, sillä veristä kaksintaistelua veriviholliseksi tehdyn ystävän kanssa ei käydä. Välissä neljä epämääräistä vartiomiestä käyvät lyhyitä keskusteluja ja antavat siten tervetulleita hengähdystaukoja katsojalle, sillä tunnelma on tiivis.
Ohjaustyössä Kurosawa on vetänyt tyylittelynapit kaakkoon ja jokainen kuva ja ele huokuu suurta, harkittua taiteellisuutta – eli tekotaiteellisuutta siis jos haluaa pilkkua viilata. Ylenpalttisten asujen vastapainona lavastus on spartalaisen karua, joten näyttelijöiden on tehtävä vaikutus ilman tarpeiston apua. Toshirô Mifune räjähtelee ja remeltää silkalla meiningillä. Villi, animaalinen ja aggressiivinen Mifune on kuitenkin merkityksetön ilman staattista, kummitusmaista vastapainoa. Isuzu Yamada puhuu rauhallisesti ja valitettavasti asiaa ja hänen liikkeensä ovat aineettoman aaveen liikahduksia joita kankaan kahina säestää. Akira Kubo jää harmillisen vähälle merkitykselle tarinan näkyvissä osissa, sillä hänenkään suoritusta ei voi moittia. Ainoa miinus tyylin suhteen on se että elokuva on mustavalkoinen: ylenpalttiset kuvat ja miljööt suorastaan huutavat värifilmiä taltioimaan itsensä.
Suuri Shakespearen klassikko pukeutuu samuraiksi ja omaa mahtavan roiston pääroolissa. Valloilleen riistäytyvä vallanhimo romahtaa itseensä ja jättää jälkeensä pelkkää hävitystä ja lähes täydellisesti lumotun katsojan. Muutamat heikkoudet pudottavat Kurosawan riviteosten joukkoon, mutta se ryhmä on kunniakas.
