Twilight – Houkutus oli huono elokuva, vaikka melkoista mainetta ja menestystä se saikin suosittuun kirjasarjaan pohjaavan ennakkohypensä ja teinityttöjen hehkutuksen ansiosta. Se mitä tuon teoksen palanutta sipulia muistuttavan rakenteen päällikuoren alta paljastui, oli tietenkin mielikuvitukseton, kankea ja nolostuttava teinirakkaustarina – kuorrutettuna aivan uskomattoman pöljällä vampyyriaiheisella kehystarinalla. Luontevasti nimetty jatko-osa Twilight – Uusikuu (jonka englanninkielinen nimi leipoo sarjasta jonkin sortin ”saagaa”; rauha näiden elokuvantekijöiden sieluille) jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Draamasta tosin puuttuu se vähäkin potku, mitä ykkösosan suhteen herättely kykeni tuomaan: tällä kertaa katsojaa ei kiinnosta edes vähän mitä hahmoille tapahtuu. Mukana ei myöskään ole tahatonta komediaa, sillä Uusikuu onnistuu olemaan niin perhanan huono leffa, ettei se onnistu edes huvittamaan. Se vain on ja piinaa katsojaansa audiovisuaalisella ongelmajätteellään.
Juoni on asiaankuuluvan typerä, jopa niin, että uskallan sanoa tämän olevan juoniasetelmaltaan kenties koomisin koskaan luotu elokuva. Jopa ”Atlantiksen kostajat” atlantislaisine moottoripyöräjengeineen jää kakkoseksi ja se antaa jo aika hyvän kuvan siitä, millä mittareilla tätä elokuvaa tuomitaan. Jollei pikku yksityiskohdilla ole niin väliä, juoni selviää pääpiirteissään elokuvan [url=”http://www.leffatykki.com/static/content/image/78b6e8973cd5f1e7d9b42b766e92f076.jpg”]mainosjulisteesta[/url] – mukana on tietysti autististen maneerien kruunaamaton kuningas, iki-ihana vämppyyriteinipoika Edward ”ihQ” Cullen (Pattinson) sekä aneemisen ”houkuttelevana” ja tyhjänpäiväisenä puulla päähän kalautetun näköisenä patsasteleva Bella (Stewart). Lisäyksenä edellisen osan draamaan mukana on kolmannen pyörän virkaa toimittava luiskaotsainen apinamies (Lautner) joka ajan olon paljastuukin ihmissudeksi. No, ehkä jeti ja isojalka tulevat mukaan sitten kolmososassa. Sivumennen sanottuna arvasin kaverini kanssa koko ihmissusihomman jo edellisessä osassa, vaikka Uusikuun alku sitä tarjoileekin melkoisena paljastuksena. No, täytyyhän sitä elämässä jotain jännittävää olla.
Tekniikkapuoleltaan Uusikuu on itse asiassa ihan mukiinmenevä. Ohjaaja Chris Weitzillä on jonkinnäköistä visiota unenomaisuudesta, vaikka näkemys siitä, miten tämä kuuluisi toteuttaa onkin pahasti hakoteillä. Lähinnä tämä perustuukin sitten Javier Aguirresaroben sinänsä visuaalisesti kauniiseen kamerankäyttöön, joka kuitenkin muuttuu pahasti koomiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun katsoja tajuaa että kaikki ”tunnelmakohtaukset” koostuvat yksinkertaisesti siitä, että vuoroin näytetään leijuvaa kamerakuvaa äärimmilleen hidastettuna, välillä taas hupaisilla ”jälkikuvilla” varustettuna nopeutuksena. Lisäksi Edwardin auringonvalossa kimalteleva iho on äärimmäisen huvittava, vaikka Bella kuinka kehuu sitä kauniiksi. Lisäksi mukana on paljon kohtauksia, joissa Bella ensin vikisee äänekkään epämääräisesti Edwardin nimeä; sitten jostain ilmestyy kolholla äänellä puhuva savuhattara Edwardin turpavärkillä varustettuna. Bella ensin kauhoo naamaa, mutta kun se katoaa pois, hän jää murjottamaan ja vikisee lisää.
Näyttelijät ovat huonoja. Siinä missä ensimmäinen osa jätti vähän ympäristöllekin tilaa, Uusikuu keskittyy lähes täysin kolmeen keskushahmoonsa eli niihin hemmoihin, jotka näkyivät myös julisteessa. Välillä tosin huonosti esitellyt, käsikirjoitetut ja näytellyt sivuhahmot käyvät tökkäämässä paikoilleen unohtuneen juonen liikkeeseen, mutta näiden merkitys on juonen kannalta suunnilleen sama kuin esim. kivivyöryn – kummankin tehtävänä on yksinkertaisesti pistää vähän meininkiä juoneen. Kivivyöry tosin sentään voisi olla visuaalisesti näyttävä, vaikka Weitz yrittääkin tuoda samaa arvoa myös miespuolisiin sivunäyttelijöihin näyttämällä hämmentäviä määriä teini-ikäisten poikien paljasta, lihaksikasta ylävartaloa. Lopputulos on tälläkin saralla lähinnä huvittava, mikä tuskin yllättää ketään. Näyttelijöistä voisi vielä sanoa sen verran, että Kristen Stewart on uskomattoman aneeminen ja ärsyttävä likka. Robert Pattinsonia ei mukana paljoa näy alkua ja loppua lukuun ottamatta, mutta näistä kohtauksista jää lähinnä ikävystynyt & ikävystyttävä vaikutelma. Taylor Lautner paikkaa siinä välissä niin lahjakkaana kuin punttisalilta elokuvaan reväistyltä keskenkasvuiselta nyt ylipäänsä voi odottaa. Jos jotain hyvää olisi löydettävä, epäilemättä se olisi Billy Burke Bellan isän roolissa. Tässä hahmossa on jo jotain persoonaa ja realismiakin, vaikka se onkin kirjoitettu armottoman typeräksi ja ohueksi – kuten koko muukin elokuva.
Ihmiskunta on ikivanha, suunnattoman paha ja suunnattoman julma. Mutta se on saanut aikaiseksi myös hyviä asioita – kauniita, viehättäviä, herkistäviä, liikuttavia, jopa suunnattoman esteettisiä ja hienoja taideteoksia, joista nauttiessa voi välähdyksenomaisesti kokea olevansa ylpeä ihmiskunnasta. Mutta ihmisessä on myös pimeä puoli, se jota Freud kutsui ”thanathokseksi” eli kuolemanvietiksi; se on meihin koodattu aggression tarve vaaratilanteiden varalta – mutta se voi purkautua myös odottamattomin ja tuhoisin keinoin välillisesti johonkin muuhun asiaan, esimerkiksi taiteeseen. Twilight – Uusikuu on juuri tällainen teos; se kiteyttää elokuvalliseen muotoon kaikki ne taidot, jotka inkvisitio, Gestapo, KGB, Guantanamon vartijat ja lukemattomat muut pahuuden ilmentyminä pidetyt joukkiot ovat pimeinä vuosisatoina keränneet tuottaakseen fyysistä tuskaa psyykkisin keinoin. Kun Uusikuu lähenee loppuaan, katsoja ei tunne muuta kuin kohtaus toisensa jälkeen taiteennälkänsä aina vain pahemmin tyydytetyksi – jokainen kohtaus on rimanalitus, jokainen kohtaus on turha, jokainen kohtaus saa ajattelemaan että ”Jes, nyt se loppuu”. Jokainen elokuvan kohtaus synnyttää kiukkua ja voimatonta vihaa elokuvan tekijöitä kohtaan. On elokuvia, jotka ovat huonoja koska ne jättävät tuottamatta sen nautinnon, jonka hyvä elokuva suo – ja sitten on sellaisia, jotka oikeasti tuottavat sekä fyysisiä että henkisiä kipuja. Twilight – Uusikuu tuottaa molempia erittäin paljon. Siihen ei moni elokuva pysty.
