Tänä vuonna Maan kimppuun käydään oikein rytinällä. Ensin meille esitettiin Maailmojen sotaa, nyt kiva pikku planeettamme jää valtatien alle… Vuosien jälkeen fanit voivat vihdoinkin huokaista kuin avaruusalus Kultasydämen ovet (ääni, jota on erittäin miellyttävä kuunnella) ja sekoittaa itselleen pienet kurlauspommit. Vaikka kirjailija Douglas Adams onkin siirtynyt jo aikoja sitten pois olevaisuuden tältä tasolta, Linnunradan käsikirja liftareille elää. Elokuva on mitä muikeimmalla tavalla uskollinen kirjalle, vaikka eihän näitä kahta taiteen muotoa varsinaisesti edes voi verrata toisiinsa. Leffan päätyttyä saattaa jäädä jopa sellainen olo, että ehkäpä filkalla yritetään nuoleksia faneja jopa liikaakin. Oli miten oli, LKKL:n parissa viihtyy mainiosti, elleivät tieteisseikkailut yleensä tuota täydellistä hylkimisreaktiota.
LKKL:n päähenkilö on keskiverto britti nimeltä Arthur Dent (Freeman), jonka koti on jäädä kaksinkertaisesti tietyömaan alle kesken Arthurin aamiaisen. Ensin talon yrittävät jyrätä ihmiset, sitten paikalle ilmaantuvat universumin byrokraattisimmat seilaajat, vogonit (ääninä mm. Herrasmiesliigan tyypit Pemberton, Gatiss ja Shearsmith!). Jälkimmäinen rakennusporukka on päättänyt posauttaa koko rakkaan planeettamme pois uuden tien alta. Kaikeksi onneksi Arthurilla on ystävä, Ford Prefect (Def), joka tietää keinot selvitä pahemmastakin pulasta. Eipä siis mitään paniikkia. Kohta Ford on neuvokkaana dudena liftannut heidät (ja heidän pyyhkeensä) ohi kiitävän avaruusaluksen kyytiin. Universumi on liftareille avoin ja täynnä haasteita – kuten elämän tarkoituksen löytäminen.
Kirjan maailma on muutettu visuaaliseen muotoon ehkei aivan viimeisen päälle uskottavan näköisenä, mutta kuitenkin nautinnollisen hilpeänä. Kun Slatribartfast (Nighy) tulee mukaan kuvioihin, nähdään koko elokuvan upeimmat maisemat. Avaruusörkkien muotoilusta vastaa muppeteistaankin tunnettu Hensonin työpaja. Vogoneille tuskin olisi voinut löytyä parempia tekijöitä, sillä Adamsin kirjoissa sekä Jim Hensonin leffoissa on samantyyppistä huumoria ja anarkiaa.
Leffan musiikki on aivan oma lukunsa. Raina alkaa viisulla, joka kuulostaa kuin pirtsakalta 1950-luvun Esther Williamsin vesibalettimusiikiksi luodulta laululta. Myöhemmin saadaan nauttia mm. Dean Martinista pubin taustamusiikkina. Ei LKKL:n taustalle oikeastaan voi edes kuvitella järeää rockia tai vaikkapa teknoa. Duurissa kepeästi lennähtelevät sulosävelet ovat omimpiaan korostamaan Adamsin vinosti vähän kaikelle hymyilevää kertomusta.
LKKL:n castingissakaan ei juuri valittamista ole. Martin Freeman osaa näyttää ja kuulostaa maailman potkimalta Arthur-pololta aivan odotetulla tavalla. Mos Def on tarpeeksi cool Ford Prefectiksi ja Zooey Deschanel on Trillian-Tricianina niin lähellä kirjallista esikuvaansa, ettei paremmasta väliä. Ohjaaja Jennings puristaa Deschanelista esiin sopivasti järkevän mutta kuitenkin hullun spontaanin naisen, jonka seuraa voi kuvitella jopa universumin presidentin halajavan. Presidentti Beeblebroxina nähtävä Sam Rockwell tuntuu ajatuksena hyvältä valinnalta rooliinsa, mutta käytännössä homma ei toimi ihan odotusten mukaisesti. Rockwellin suorituksesta puuttuu ajoittain se lisäpotku, jota hänen hahmonsa kaksipäisyys ja galaktinen mahtavuus vaatisi. Samaten äärimmäisen masentunut robotti Marvin vaikutti hiukan heikommalta esitykseltä kuin hypetys antoi ymmärtää. Alan Rickman on toki loistava näyttelijä, mutta Marvinissa ei ehkä ole hänelle tarpeeksi ulottuvuuksia.
Elokuvan ehdottomasti parhaimmat roolitukset on tehty Slartibartfastin ja Humma Kavulan kohdalla. Bill Nighy ja John Malkovich osoittavat kumpikin, että muuntautumiskykyä löytyy heiltäkin yhä, eikä sitä taatusti haittaa tietokonetehosteiden määrä. Nasta leffa.
