Vili (apinaa apinoiva Welker) on pieni hassu apinanpoika, joka ei arkaile tutkia ja tutustua kaikkeen, mitä eteensä saa. Ted (Summanen/Ferrell) on Vilin vastakohta, ei pelkästään siinä, että hän on ihminen, vaan myös siinä, ettei miespolo oikein uskalla tai huomaa mitään. Vilin leikkiessä viidakossa Ted paiskii töitä oppaana Mulperin museossa. Sitten Ted saa kuulla vanhalta herra Mulperilta itseltään, ettei museota kohta enää ole. Työpaikkansa pelastaakseen Ted rohkaistuu, hyppää laivaan ja lähtee hankkimaan museolle uutta vetonaulaa aina Afrikan viidakoista asti. Ja siellä hän tietysti törmää ongelmiin, joista yksi on Vili-apina.
Animaation tekeminen on niin työlästä, että on ihan ymmärrettävää, jos sen tekijät haluavat pelata varman päälle. H.A. ja Margret Reyn suosituissa lastenkirjoissa seikkaillut Vili-apina (eli englanniksi siis George) ei takuulla voi olla menestymättä ainakin kohtalaisesti lippuluukuilla. Toisaalta, Viliä ei ole kirjojen kuvitukselle uskollisesti siirretty 3D-maailmaan, joten Toy Storyn ja Shrekin pilaamat lapset eivät ääriviiva-apinalle ehkä lämpene.
Utelias Vili -leffan värit ovat yksinkertaisesti upeat. Raina onkin parhaimmillaan varsinaista (lämpimien) värisävyjen juhlaa. Tämä elokuva on piirrosanimaatiota perinteikkäämmillään – jos niin voi yleensä väittää piirretystä, jonka monimutkaisimmissa kohdissa tietokoneet ovat selvästi olleet suurena apuna. Esimerkkinä kohtaus, jossa Vili lähtee salamatkustajaksi; aiemmin liikkuvaa ankkuriketjua olisi piirtänyt käsi vääränä koko plutoona apulaisia. Nyt kone hoitaa isoimmat hommat.
Kauniista kuvista huolimatta Vilistä ei oikein riitä iloa 10-vuoden rajapyykin ylittäneille immeisille. Ken Kaufmanin naputtelema käsikirjoitus toki panee Vilin ja Tedin moneen kivaan seikkailuun, mutta. Elokuva on pehmoudessaan ja yhdentekevyydessään jotenkin yhtä mielenkiintoinen kuin Teletapit-sarja. Vilin kujeilua on ihan hauska katsoa, mutta tuntuu, että hahmon lievä anarkisuus ei pääse oikeuksiinsa piirrettyjen ihmishahmojen väkinäisen huumorin ansiosta. Tedillä on sitä paitsi oppineeksi mieheksi sen verran törppö tapa puhua afrikkalaisille apujoukoilleen, että se jopa ihmetyttää. Ongelmat saattavat johtua myös ainakin osaksi dubbauksesta. Kääntäminen on totta kai huulisynkan takia näissäkin tapauksissa taitolaji. Silti olisi enemmän kuin suotavaa, että käännösten kieli olisi edes hiukan rikkaampaa tai tuoreempaa. Huhhuh. Hihhih. Oh. Uh. Ah. Oi. Kuules, nyt kaveri, äläs nyt kaveri, uhhuh, ehheh… Niinpä.
Vaikka Utelias Vili kärsii liiasta yrittämisestä ja vesitetyistä vitseistä, se on ainakin kiltti ja lempeäilmeinen leffa. Niitä tuskin tässä maailmassa on koskaan liikaa. Siksipä kannattaakin kääräistä perheen pienimmät kainaloon ja istuttaa heidät Vilin ääreen.
