28 vuotta. Se on pitkä aika se. Todella pitkä aika odottaa jatko-osaa, mutta myös pitkä aika antaa teknologian tehdä harppauksia eteenpäin. Tuo vuosimäärä on kulunut 80-luvulla heikosti menestyneestä, mutta sittemmin oikean kulttimaineen saavuttaneesta Tronista. Aikanaan elokuvallisen teknologian edelläkävijöihin kuulunut sci-fiseikkailu näyttää nykypäivänä auttamattoman hölmöltä, mutta elokuvan visio ja henki on edelleen perin kiinnostava. Ei sitä kuitenkaan tuolloin ollut muita elokuvia, jotka tapahtuisivat suurimman osan kestostaan kokonaan tietokoneella luodussa maailmassa, joten hattua on nostettava. Melkein kolmen vuosikymmenen jälkeen propellihatut saavat pidätellä henkeään Tronin tarinan saadessa nyt arvoisansa jatkon.
Yhä enemmän luomaansa digitaaliseen maailmaan uppoutunut tietokonenero Kevin Flynn (Jeff Bridges) katoaa jäljettömiin eräänä kauniina päivänä 1980-luvulla jättäen nuoren poikansa Samin vailla isää. Nykypäivänä 27-vuotiaaksi varttunut Sam Flynn (Garret Hedlund) saa salaperäisen viestin isänsä pelihallista, joka on ollut jo vuosikausia suljettuna. Pelihallin uumenista löytyy kuitenkin jotain, mitä Sam ei olisi voinut kuvitellakaan isänsä kertomista tarinoista huolimatta. Sam joutuu sysätyksi huimaan digitaaliseen maailmaan, jossa asiat eivät kuitenkaan ole niin hyvin kuin niiden pitäisi.
Teknologia on kehittynyt sitten ensimmäisen Tronin ja sen kyllä huomaa. Digitaalinen maailma näyttää neonvaloissaan ja tummanpuhuvuudessaan todella hienolta. Visuaalista antia tarjoillaan toimintakohtauksissa hidastusten ryydittämillä kiekkokamppailuilla ja vauhdikkailla valopyöräkilpailuilla. Pelkät maisematkin ovat jylhän näköisiä koko paikan hohkatessa tummia sävyjä ja vaaleansinisiä yksityiskohtia. Vuonna 1982 kokonaan sen ajan tietokoneilla luotu maailma näytti tuolloin ällistyttävältä, ja syystäkin. Uuden Tronin ulkonäkö on oletetusti hienompi, mutta ei tunnu kuitenkaan niin leukoja loksauttavalta, onhan nykyään tietokoneilla mahdollisuus luoda periaatteessa mitä tahansa. Nähtiinhän viime vuonnakin Avatarissa kokonainen planeetta luotuna tietokoneen syövereissä, joten ei tämänkään elokuvan kybermaailma ole sen ällistyttävämpi enää.
Tron: Perinnön tyyli osoittautuu huomattavasti edeltäjäänsä vakavammaksi, eikä mukana ole alkuperäisen lievää disneymaista fiilistä. Alusta lähtien mennään tummissa maisemissa ja suu mutrussa, vailla iloista seikkailua lupaavaa hyppelehdintää. Itse pidin tästä ratkaisusta, sillä elokuva saadaan erottumaan ulkoasunsa ja tunnelmansa vuoksi nykypäivän hiottua teknologiaa sisältäväksi päivitykseksi aiemmasta. Kevin Flynnin teknouniversumi on kehittynyt meidän maailmamme mukana videopelimäisestä retrosta kromia uhkuvaksi futuristiseksi sci-fimaailmaksi.
Suurimpiin odotuksiini elokuvaa kohtaan kuului tietenkin Daft Punkin väsäämät musiikit. Kasibittisoundeja, konemusiikin jytkettä ja orkesterin pauhetta yhdistelevä mahtava score integroituu loisteliaasti Tronin maailman kanssa kuin Vangeliksen upeat musiikit Blade Runnerissa ikään. Kappaleet rakentuvat mielenkiintoisesti futuristisista syntikoista elektronisiin perkussioihin, jonka jälkeen mukaan astuu jyhkeitä jousi –ja puhallinsoittimia. Musiikkipuoli sulautuu hienosti yhteen elokuvan tehosteiden äänimaailman ja kuvaston kanssa tehden tietokonemaailmasta oikean audiovisuaalisen kokemuksen.
Leffan yksi kovin markkinointivaltti on Jeff Bridgesin kaksoisrooli ensimmäisestä elokuvasta tuttuna Kevin Flynnina ja hänen näköisenään tietokoneohjelma Clu:na. Kevin Flynn näyttää samalta Jeff Bridgesiltä kuin nykyään, mutta erikoisuus onkin siinä, että Clu:n ulkonäkö on luotu vastaamaan Bridgesin pärstää 1980-luvulla Avatarista tutun liikkeenkaappaustekniikan avulla. Tämä digitaalikikka ei ole suinkaan niin feikin näköinen kuin voisi olettaa, vaikka ei mene läpi vielä ihan aidosta näyttelijästä. Ties sitten miten kehitys jatkuu tulevaisuudessa. Bridges suoriutuu tuplaroolistaan ihan mainiosti. Muutenkaan elokuvan roolisuoritukset eivät ole mitenkään erottuvia, mutta toimivat elokuvan puitteissa ongelmitta.
Kaiken kaikkiaan Tron: Perintö tarjoili varsin asiallista viihdettä ja sci-fidiggareiden silmää varmasti miellyttäviä näkymiä. Juoni ei ollut sen erikoisempi, mutta sai jatkettua edeltäjänsä tarinaa hyvin. Voisi jopa sanoa kokemuksen olleen hitusen edeltäjäänsä miellyttävämpi, vaikka samanlaista edelläkävijyyttä ei tässä niinkään nähdä. Jeff Bridgesin mallinnuksesta nuorempaan versioonsa jäi mietityttämään, millaiseksi elokuva voi tulevaisuudessa muuttua. Tullaanko Bridgesin digitaaliset kasvonpiirteet myymään uusiin elokuviin vielä hänen elinaikansa jälkeenkin?
