43 naista, joista yksikään ei ole edes raskaana, ympäri maailmaa synnyttävät samalla hetkellä lapsen. Omituinen tiedemies Reginald Hargreeves kiertää etsimässä lapsia ja adoptoi heistä seitsemän. Syy tähän on se, että lapset omaavat erityisiä voimia.
Premissi ei kuulosta hääviltä. Vieläpä kököllä nimellä, Umbrella Academy, varustettu sarja ei anna pilotissaan järin kiinnostavaa vaikutelmaa. On kulunut 30 vuotta sisarusten syntymästä. Viisi heistä on palannut maailmalta (ja sen ulkopuoleltakin) akatemialle, koska herra Hargreeves on yllättäen kuollut. Yksi sisaruksista on kuollut, toinen toista kymmenettä vuotta kateissa. Ensimmäinen jakso on lähinnä hahmojen esittelyä. Heistä kukin on toinen toistaan ärsyttävämpi ja vieraannuttavampi. Dialogi on tahmeaa kuulumisten vaihtoa, jossa tuodaan mukana hieman taustaa. Sisarukset eivät tule oikein toimeen, ainoa yhdistävä asia on viha Hargreevesia, heidän ankaraa isävainaataan, kohtaan.
Odotukset eivät ole heränneet ja X-Men-pastissi ei oikein houkuttelisi, mutta mahdollisuus on annettava. Jokin sanoo minulle, että tällainen sarja tulee paranemaan loppua kohden. Harmaahko miljöö ja viipyilevä tunnelma saattavat kuin saattavatkin antaa riittävästi tilaa hahmojen kehitykselle. Sitä paitsi pääosassa on Ellen Page. Osa minussa haluaa uskoa, että Umbrella Academy olisi hänenkin paluunsa Hollywoodin huipulle. Mutta kuinka paljon oikeasti on varaa toivoa?
Pessimisti ei pety. Mutta kun optimistinen asenne palkitaan, voittaa se monin kerroin pettymyksen karvaan kalkin aromin. Netflixin alkuperäissarja Umbrella Academy palkitsee luottamuksen ja lunastaa varauksella annetut odotukset moninkertaisesti.
Umbrella Academy on supersankaritarina, jonka keskiössä ovat ihmiset. Tavalliset ihmiset, joilla vain sattuu olemaan supervoimia, mutta joilla on yhtä lailla omat elämänsä iloineen ja murheineen. Glamouria siihen ei liity, paitsi Numero 1:llä eli Lutherilla (Tom Hopper), joka on ollut lapsesta asti kokenut olevansa isän suosikki ja ottanut isoveljen vastuun, sekä Numero 3:lla, Allisonilla (Emmy Raver-Lampman), joka on kyvyllään manipuloida totuutta saavuttanut itselleen uran Hollywoodissa. Se ei tosin ole auttanut häntä avioliitossa, sillä hänen exänsä on saanut heidän tyttärensä huoltajuuden. Numero 2, Diego (David Castañeda), joka kykenee manipuloimaan heittoratoja, on repuuttanut poliisikoulun, muttei osaa pysyä poissa poliisin tontilta. Numero 4, Klaus (Robert Sheehan) voi kutsua kuolleita, muttei koskaan ole oppinut hallitsemaan kykyään vaan on sumentanut sen huumeilla. Numero 7, Vanya (Page), on sisaruskatraan siipirikko, kyvytön ja tavallinen, mistä häntä on muistutettu koko elämänsä ajan.
Tarina alkaa edetä, kun myös Numero 5 (Aidan Gallagher) saapuu tulevaisuudesta 13-vuotiaan kehossa. Siellä hän on kuitenkin viettänyt 40 vuotta maailmanlopun jälkeisessä todellisuudessa. Mikä pahinta, maailmanloppu koittaa kolmen päivän kuluttua.
Sarja yhdistää Nolanin veljesten tyylisen vakavan sci-fin ja oikeasti kiinnostavan ihmissuhdedraaman. Hahmoihin saadaan muutamassa jaksossa syvyyttä ja ärsyttävimpiäkin hahmoja huomaa alkavansa kannustaa. Hahmojen välinen dynamiikka on rakennettu fantastisesti, mikä on kuuden päähenkilön tarinassa iso juttu. Keskinäisiä suhteita merkittävämmäksi nousee kuitenkin läpiruostunut isäsuhde.
Supersankaritarinalle poikkeuksellisesti Umbrella Academyssa ei ole yhtä yksiselittäistä pahista. Maailmanlopun uhka ja sitä masinoiva mystinen yhtiö toki luovat jännitteen sankariperhettä vastaan. Kiinnostavampi jännite on silti huonon isäsuhteen luoma henkinen heikkous, jonka vaikutus jokaiseen sankareista on havaittavissa jokaisessa tärkeässä kohtauksessa. Henkisten arpien kalvamissa antisankareissa on paljon samaistumispintaa. Sarjan oivallus on se, etteivät supervoimat ole vahvuus, ellei niiden käyttäjä ole henkisesti vahva. Siksi henkistä väkivaltaa lapsiinsa käyttänyt Hargreeves on pääpahis, vaikka kuolee ennen kuin sarja edes alkaa.
Ainoastaan John Magaron näyttelemä Harold Jenkins asettuu osittain perinteisen antagonistin narratiiviin ja onkin sarjan hahmoista ainoita, jotka ovat olemassa vain suhteessa muihin, keinotekoisena osana tarinaa. Hahmo on sarjan isoin särö muutoin erittäin vaikuttavassa kokonaisuudessa.
Ulkoisilta arvoiltaan sarja on huippulaatua. Visuaalinen ilme on harmaan sävyissään kauniin melankolinen. Tietokone-efektejä on käytetty kiitettävän säästeliäästi. Näyttelijöistä on nostettava esiin kolme. Aiemmin vahvoista naishahmoistaan tunnettu Ellen Page tekee huikean roolisuorituksen tällä kertaa itsetunnoltaan hyvin heikkona Vanyana. Tultuaan ulos kaapista Pagella on ollut vaikeuksia saada isoja rooleja. Toivottavasti Umbrella Academyn menestys nostaa hänet takaisin Hollywoodin terävimpään kärkeen. Robert Sheehan tuo hahmoonsa Klausiin uskomattoman määrän herkkyyttä ja sävyjä yhdessä sarjan fyysisesti haastavimmissa roolisuorituksissa. Alussa raivostuttanut hahmo on lopulta yksi suosikeistani kiitos Sheehanin sielukkaan eläytymisen. Suurimmat ylisanat ansainnee silti Aidan Gallagher. Castingilta on ollut neronleimaus siirtää aiemmin Nickelodeonin lastensarjassa ironisella pokerinaamalla onelinereita laukonut kaveri vakavaan sci-fi-eepokseen käytännössä sellaisenaan. Hahmon omahyväisyys ja ylimielisyys välittyvät, mutta Gallagherin luonnollisen karisman ja charmin ansiosta tästä on silti mahdoton olla pitämättä. On käsittämätöntä ajatella, että näyttelijä on vasta 15-vuotias.
Umbrella Academy on huikea ja intensiivinen sekoitus dystopiaa, supersankareita ja sci-fiä. Sen vahvuus on silti usean päähenkilön dynamiikka ja sen psykologinen uskottavuus. Sarja on samaan aikaan jännittävä ja syvällinen. Perinteiset supersankarigenren konventiot loistavat pääosin poissaolollaan, mikä on tässä tapauksessa vain hyvä. Erityisesti suosittelen sarjaa Nolanin veljesten tuotannon ystäville sekä toisaalta niille, joita kiinnostaa erilainen supersankaritarina.
