Hassusti muljahtelevat silmät, parransänki ja kaiken nolouden keskellä harvoin aukeava sanainen arkku… ei, tässä ei luetella suomalaisen perusmiehen ominaisuuksia, vaan kuvaillaan brittikoomikko Rowan Atkinsonin habitusta, joka vielä 90-luvulla jossakin määrin nauratti tehotoistosta huolimatta. Tai ehkä juuri sen saman idioottimaisen jankkauksen takia.
Äärimmäinen katastrofielokuva oli vielä menestys, joskin pienen Bean-buumin nimellä ratsastava komediantynkä, mutta epätoivoinen agenttiparodia Johnny English (2003) osoitti, että Atkinsonin Blackadder-päivistä ja onnistuneimmista komiikkahetkistä oli jo vierähtänyt liian kauan aikaa. Poppari Natalie Imbruglia oli se onneton, joka joutuu todistamaan Atkinsonin lopulta ihan masennuksen partaalle vienyttä alamäkeä.
Masennukseen auttaa parhaiten hermojen lepuuttaminen, sen tietää Rowankin. Niinpä on lähes loogista, että herran tunnetuimman hahmon kampäk-leffan teemaksi on valittu lomailu. Ja lomaisan laiskotellen leffa käynnistyykin. Introna nähtävä ”Kah, 919 onkin ylösalaisin 616! Onpas hassua!” –sketsi on nähty jo monesti aiemmin ja muutenkin elokuvan alkujännitteestä mieleen tulee nurtsilla lojuva naapurinäijä, joka kuluttaa lomaansa happamien röyhtäisyjen ja loman mittaisen humalan maassa.
Mutta eipä hätää. Horjahtelevin askelin kertomus pistää Herra Pavun kohti unelmalomamatkaa, joka suuntautuu, minnepä muualle kuin, elokuvamekka Cannesiin! Kieltämättä paikkavalinnassa on jotakin kiehtovaa, mutta jo seuraava ratkaisu eli Mr. Beanin käsikamerakuvailu aiheuttaa varsinaisia väristyksiä: eiköhän jokaisella ole niitä lomansa puolestaan etelänrannoilla tuhlanneita, jotka palaavat kotiin kamera pullollaan ”kato, tässä me juodaan, ja tässä kanssa” –videoita. Siinä se Bean kuitenkin mulkoilee. Ja mulkoilee. Mulkoilemista unohtamatta.
Jep, tässä vaiheessa rainaa se kuulu myötähäpeä iskee vasten kasvoja. Telkun kesäuusintoja uutuudenviehätykseltään muistuttavat hienossa ravintolassa ateriointi tai Ranskassa eksyily eivät muuta tilannetta mihinkään. Tunnelma on vaisu kuin koko perheen iloisella kesämatkalla juuri riidan päätyttyä. Yritäpä siinä sitten edes laulaa luikauttaa Puuhamaa-laulua. Edes Mikko Alatalo –lasit eivät moiseen auta. Ei auta siis Beanin mulkoilukaan.
Sitten hiljalleen kesälomafiilis alkaa puskea pintaan. Se ei herää vielä, kun Bean järkkää pienen ranskalaispojan isukin vahingossa ulos junasta ja sotkee itsensä skandaaliin, mutta siinä vaiheessa ollaan jo lähellä tunnelmankevenemistä. Itse nolous ja tietty vapaus tehdä räävittömästi huumoria puuttuvat kyllä menosta edelleen, mutta lomamatkalainen alkaa tajuta olevansa lomalla. Ja samalla katsoja tajuaa katsovansa jossakin määrin jopa kunnianhimoista elokuvaa, jossa Mr Bean kerjää Ranskan kaduilla rahaa.
Tour de (Doping, anteeksi siis tarkoitan) France –kohtaus on paitsi ajankohtainen, mutta myös uskoa palauttava, ja tankkihuumorikin repäistään sangen vauhdikkaissa merkeissä ruutuun. Ja siinä vaiheessa kun elokuva vie antisankarinsa suoraan kanojen kotkotuksesta elokuvalavasteisiin, niin ainakin siirtymävauhtia on. Ja elokuvalavasteissa leffan pääpaino onkin, sillä loppua kohden myös Beanin päättömät, tai ainakin päättömiltä vaikuttavat, kamerapäiväkirjataltioinnit alkavat saada selitystä ja jopa hassulla tavalla.
Yksi syy siihen, että meno paranee loppua kohden, on selkeästi herra Willem Dafoe. Alkutekstien kohdalla moni varmastikin nauraa, että minkä ultimaalisen pahan pahiksen Dafoe ruutuun pyöräyttää. Mutta voi sitä ironian määrää, kun ruutuun paukahtaakin taide-elokuvan messias Carson Clay ja hänen sieluja hivelevä mestariteoksensa Playback Time. Tiedän, kuulostaa Spede-henkiseltä kriitikoille nälvimiseltä, mutta siinä missä elokuvanero Spede onnistui kuiteissaan kuulostamaan vain katkeralta, Playback Timessa on jotakin katalaa elokuvan itsensä tarkoitusta pohtivaa nälväisyä.
Vaikka Mr Beanin aurinkoinen matkareissu saattaa vaikuttaa paikoin vain mahdottoman pitkältä Sony-mainokselta (Sonysi lataat tooooosi nopeesti!), niin loppupuoliskon rentous on yllättävänkin aitoa. César-voittaja Emma de Caunes hymyilee Mr Beanin silmäterän mieleen tuovassa autossa kuin aurinko ja matka jatkuu kohti rantoja muutenkin kepeissä tunnelmissa. Imbruglian umpiharmaata suoritusta edeltäjässä ei enää edes tarvitse muistella, vähän sama kuin lomalla voi unhoittaa työpaikat kiireet tyystin.
Beanin lomamatkalla kaiken muun voi unohtaa ainakin hetkeksi, joten siinä mielessä keskinkertaisella huumorilla ladattu leffa toimittaa tehtävänsä. Ja se keskinkertainen lataus kestää, kun menokin vain voimistuu loppua kohden. Liekö niillä käytössä ihan Sonyn kameroissa käytettävät akut?
