Joulu on ihanaa aikaa. Lahjoja, yhdessäoloa, läheisyyttä, imelyyttä, pystyyn kuivuneita kuusia – ja huonoja elokuvia. Sillä eihän siitä pääse yli eikä ympäri, että jouluelokuvat harvoin osuvat naulan kantaan mutta sitäkin useammin katsojaa peukaloon mitä tuskallisimmin. Tämän hienovaraisen vertauksen jälkeen onkin erityisen osuvaa, että Juha Wuolijoen Joulutarinan päähenkilö on puuseppä – toisin sanoen jopa leffan päähenkilö osallistuu tähän vasaralla sormille kurmottamiseen, öhöhö. Huono avaus, myönnetään, mutta elokuva ei ole yhtään sen parempi.
Juoni on, sanotaanko, irrallinen… Tarina alkaa Nikolas-pojan traagisena lapsuutena, pojan vanhemmat kun sattuvat haahuilemaan sairaan Aada-siskon lääkärikäynnillä suoraan jäiseen järveen. Siispä Nikolas joutuu kiertämään köyhän kotikylänsä taloissa, asuen jokaisessa aina vuoden kerrallaan. Siinä vaiheessa kun selviää, että vaihdos tapahtuu joka joulu ja käsistään taitava Nikolas veistelee aina asumisensa muistoksi perheen lapsille leluja lahjaksi, katsoja arvaakin jo iloisesti koko lopputarinan. Kyllä, se on juuri se, minkä sen oletattekin sen olevan. Eikä siinä sinänsä mitään, mutta koko juttu muuttaa dramaattisesti sävyään sen verran usein, että puolessatoista tunnissa ehditään samota niin köyhän poikarievun traagisessa selviytymistarinassa, ilkeän kasvatti-isän kasvutarinassa rumasta ja pahasta iloiseksi ja hyväksi, kuin täysin idioottimaisessa Joulupukin syntykuvauksessakin.
Tarinan osaset liittyvät toisiinsa heikosti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, vaikka juonellisesti tarina toki kulkeekin täysin ymmärrettävästi. Kokonaisuus nyt kuitenkin vain on kökkö, ja juoni täysin vailla syvyyttä. Jos jokin juonen dramaattinen käänne vaatii pohjustusta, pohjustus tulee juuri ennen käännettä. Jos jokin asia ei selviä tarinasta suoraan, joku päähenkilöistä sanoo sen ääneen. Kokonaisuus on kömpelö satu asiaankuuluvine moraaliopetuksineen. Ongelmallista onkin se, ettei tämä satu kiinnosta; jotain samantapaista on nähty niin usein ennenkin ja niin paljon paremmin tehtynä, eikä Joulupukin lapsuus suoraan sanottuna ole elokuvalle mikään kovin hedelmällinen aihe. Kuten jouluelokuvia yleensäkin, ylenmääräinen imelyys ja ennalta-arvattavuus vainoaa Joulutarinaa koko matkan ajan. Se ei sinänsä olisi suuri ongelma, mutta kun Joulutarinassa ei tunnu olevan minkäänlaista pohjustusta, jännitteiden luomista tai kliimaksia, ei oikeastaan minkäänlaista rakennetta. Ja kun jännitteet puuttuvat tekeleestä koko matkan ajan, juonen arvaamisen helppous jo kymmenen minuutin kohdalla upottaa tämän laivan pohjamutiin ennen kuin piparkakkutaloa ehtii sanoa.
Ennalta-arvattavuudesta puheen ollen: harvoinpa on elokuvissa näin helppoa arvata kokonaisia repliikkejä etukäteen. Vaan Joulutarinan ihmeellisessä maailmassa sekin onnistuu, oikeastaan jatkuvasti. Repliikit itsessään eivät kummoisia ole, ne ovat Suomi-filmeille tuskallisen tyypillisiä kirjakielisiä kankeuksia, jotka lausutaan satunnaisilla murresanoilla höystettyinä paperista luetun tyyppisesti, vailla minkäänlaista tunnetta tai eläytymistä. Varmaa on, ettei kukaan todellinen henkilö vahingossakaan laukoisi vastaavia supliikkeja elävässä elämässä.
Eipä silti, eivät ne repliikkien lausujatkaan kummoisia ole. Nikolasta on näyttelemässä peräti kolme herraa, Hannu-Pekka Björkman (aikuinen), Otto Gustavsson (13-kesäinen) ja Jonas Rinne (muksu), eikä kukaan onnistu vakuuttamaan. Björkman on uskomattoman teennäinen ja yhdistelee suorastaan ainutlaatuisella tavalla yli- ja alinäyttelemistä, niin ettei Nikolas-Joulupukin hahmoon varmasti kykene yhdistämään mitään positiivisia tunteita. Gustavssonia ja Rinnettä, kuten jokaista muutakin lapsinäyttelijää, on ohjaaja Wuolijoki selvästi ohjannut esiintymään ja puhumaan selkeästi – tässä tapauksessa se tarkoittaa vuorosanojen ulkoa opeteltua lukemista monotonisella äänellä ja tunteiden esittämistä vaivaannuttavan teatraalisesti.
Sivurooleissa nähdään mm. Antti Tuisku ja Mikko Leppilampi, joista ensimmäinen tekee ensimmäisen ja toivottavasti myös viimeisen näyttäytymisensä valkokankaalla. Leppilampi taas on sama ilmeetön zombi kuin aina ennenkin. Ei herrantähden päästetä laulajia elokuviin! Yllättäen iki-inhokkini Leppilampi tosin onnistuu olemaan jopa siedettävä, jos häntä vertaa moniin muihin pienemmissä rooleissa viihtyviin tampioihin. Minna Haapkylä taas tuhlaa edelleen lahjojaan ongelmajäte-elokuviin ja näyttelee Wuolijoen valvovan silmän alla kenties kankeammin kuin kukaan ketään koskaan. Voihan Vanha Vihtahousu, ala-asteen joulunäytelmissäkin nähdään Haapkylän suoritusta tasokkaampaa näyttelyä!
Kaikki nämä piirteet voisi kuitenkin antaa anteeksi, jos itse elokuvassa olisi edes jonkinlaista sisältöä. Mutta sellaista ei ole. Elokuvassa ei ole oikeastaan edes minkäänlaista joulun hengen herättelyä, esimerkiksi Ihmeellinen on elämä –tyyliin, ellei sellaiseksi sitten lasketa Joulupukin haahuilua kameran edessä. Joulutarina on yksinkertaisesti kertomus vanhuudenhöperöstä miehestä, joka jakelee lapsille pakkomielteisesti paketteja. Sinänsä Juha Wuolijoen lahjattomuus ohjaajana sopiikin Marko Leinon käsikirjoitukseen kuin nakutettu: sekä elokuvan kerronta että käsikirjoitus ovat tyystin vailla vivahteita ja paiskaavat sisällöttömyydessään ja ilmeisyydessään komeasti kättä läpi elokuvan. Pahat ovat rumia ja kun ne kerran pahoja ovat, niin ne ovat tosi pahoja – oikeita pahiksia jutussa ei toki tietenkään ole, sehän ei sopisi alkuunkaan tällaiseen kermakakkuun, vaan pahatkin voivat tulla hyviksi kunhan antavat lahjoja jouluna. Hyvät ovat komeita, kauniita, mukavia ja Mikko Leppilammen näköisiä.
Ainoa vähänkään onnistunut elokuvassa asia on komea ulkokuori, ja Mika Orasmaan kaunis ja sulava kuvaus kylläisine väreineen tukeekin elokuvan satumaisuutta onnistuneesti. Tämä lieneekin pääasiallinen syy elokuvan menestykseen. Elokuva on täysin sisällötön, ajatukseton ja typerä mainos Levin hiihtomaisemista – mutta koska se näyttää hyvältä, suomalaiset ovat ylpeitä ja Levin hiihtokeskuksen omistajat tyytyväisiä. Ulkomailla saatuun hienoiseen menestykseen en uskalla arvailla edes syitä; ehkäpä juuri elokuvan kiiltokuvamaisuuden vuoksi: pinnallinen vilkaisu on juurikin mainosmainen – pastellisävyinen niin sisällöltään kuin ulkonäöltäänkin. Leri Leskisen ylidramaattinen ja klišeinen musiikki istuu kokonaisuuteen kuin nyrkki silmään, ja uskomattoman imelä loppulaulu popmaisine naislauluineen täydentää myös audiopuolella heikkotasoisen kokonaisuuden.
Nyt joku tietysti tulee sanomaan, että Joulutarinahan on vain mukava, jouluinen satu lapsille ja lapsenmielisille. Se voi olla totta. Mutta se ei paranna elokuvaa yhtään. Jos joku antaa sinulle joululahjaksi paketillisen paskaa, se ei haise sen paremmalta, vaikka se kuinka olisi (kaupallisen) joulun hengessä annettu. Ja voin vakuuttaa että tämä leffa haisee vielä paljon pahemmalta.
