Loistavalla surrealistisella mestariteoksella, Andalusialaisella koiralla kuuluisuuteen päässyt Ranskalainen ohjaajalegenda Luis Buñuel päätti vuonna 1930 uusia yhteistyönsä Salvador Dálin kanssa. Tälläkertaa Andalusialaisen koiran vartinpituinen surralistinen uni saikin kasvaa yli nelinkertaiseksi, mutta myös juonellisen punaisen langan omaavaksi, vieläpä äänielokuvaksi. Sehän oli nähtävä kun mielenkiintoni heräsi, varsinkin äärimmäisen harhaanjohtavan mainoskuvan ansiosta.
Jos näkisitte elokuva, tajuaisitte kuinka hankalaa sen juonen kuvaileminen on. Pääpiirteisesti se kuitenkin kertoo surrealismin keinoin katkonaisen, mutta aika selkeän tarinan miehen ja nuoren naisen rakkaudesta. Mukana on tottakai myös yhteiskunnallista kritiikkiä, säväyttäviä näkymiä ja tottakai Buñuelmaista läpeensä kieroa ironiaa ja huumoria.
Elokuvan katsominen vaatii tiettyä asennetta. Se ei todellakaan ole helposti avautuva, eikä myöskään niin helposti katsottava kuin esimerkiksi Andalusialainen koira, johtuen pituudestaan. Kuitenkin, jos surrealismi kiinnostaa tai pidit Andalusialaisesta koirasta, tämä elokuva tulee puremaan sinuun.
Buñuel ei petä katsojaa tälläkäänkertaa, vaan tarjoaa taas joukon uskomattomia kohtauksia, jotka kaikki vaikuttavat katsojaan eritavoin käyttötarkoituksesta riippuen, ja syöpyvän mieleen takuuvarmasti. Tämän elokuvan hienous verrattuna esimerkiksi Andalusialaiseen koiraan on siinä, ettei kaikilla kohtauksilla pyritä shokeeraamaan. Toki mukana on runsaasti sellaistakin materiaalia, mutta esimerkiksi kohtaus, jossa nuori nainen istuu yksin huoneessaan tuijotellen surkean näköisenä tyjyyteen on harvinaisen hypnotisoiva, surullinenkin ja haikea. Ja tottakai miehen ja naisen väliset rakkauskohtaukset ovat yksiä elokuvahistorian kauneimmista. Unikuvamaisesti silmien eteen lipuvat kohtaukset, jossa kaksi rakkaudesta ja kaipuusta pakahtumaisillaan olevat ihmiset näyttävät toimivan pelkästään intohimon varassa ovat ehkä hienointa, mitä ihminen on koskaan pystynyt taideteoksillaan kuvaamaan.
Äänen mukaan tulo tarjosi elokuvalle uusia keinoja ja Buñuel hyödyntää sitäkin hienosti, vaikka elokuva on edelleen huomattavan mykkäelokuvamainen. Dialogeja on vain muutama ja kaikki tärkeät kohtaukset käydään täysin mykkinä. Ja niin homma parhaiten mielestäni toimiikin.
Kulta-aika on kaunis, säväyttävä, kriittinen, viettelevä, irooninen, dramaattinen, jopa hauska elokuva, joka vaatii, mutta myös kestää useamman katselukerran. Elokuvan teho ei laske kertojen myötä, eikä sen teho ole vuodesta 1930 laskenut kuin vähän. Suosittelen kaikkia surrealistmin, taide-elokuvien ja Buñuelin ystävien katsomaan tämän elokuva heti kun on mahdollista. Myös niiden, jotka Andalusialaisesta koirasta pitivät, kannattaa tutustua tähän teokseen. Buñuel on todentotta nero.
nimimerkki: Sano mitä sanot
