Django Unchainedin alussa voisi lukea, että se on rakkaudella Tarantinolta. Leffan lukuisat viitteet niin italowesternien kuin blaxbloitaatiorainojenkin suuntaan ovat niin ilmeisiä, että ne jäävät tuskin keneltäkään noteeraamatta. Osoittaessaan karvakätistä hellyyttään näille B-elokuvien täyttämille genreille, Tarantino tulee samalla luoneeksi Django Unchainedista esimerkillisen tyylinäytteen sellaisesta modernista taiteesta, jonka eteen ei yksi post-sana riitä. Eikä välttämättä kaksikaan.
Olin melkein kirjoittaa, että Django Unchained on kostotarina, eli vähän kuin Sergio Leonen Huuliharppukostaja (1968) tai Sergio Corbuccin Nimeni on Django (1966). Mutta vaikka alkutekstien aikana Tarantinon Django (Foxx), musta orja 1850-luvun Yhdysvalloissa, taivaltaa toisten kaltaistensa kanssa kahlehdittuna läpi syrjäisten seutujen, ja voisi kuvitella hänen haluavan suoralta kädeltä kostaa kokemansa nöyryytykset ja vääryyden… Ei, Django Unchained ei ole ensisijaisesti kostotarina, vaan selviytymiskertomus. Django sattuu olemaan oikea mies oikeassa paikassa, kun hammaslääkäriksi itsensä esitelevä saksalaissyntyinen tri. King Schultz (Waltz) tarvitsee apurin palkkionmetsästyskeikalleen.
Näiden kahden ulkopuolisen (ts. ulkomaalaisen ja ihmisarvoltaan mitätöidyn) välille kehkeytyy tohtorin bisnesvainun ja Djangon päämäärätietoisuuden kautta kumppanuus, jonka kaltaista yksikään järjissään oleva etelävaltiolainen ei halua tuona aikakautena itselleen edes toivoa. Katsojan osaksi jää nauttia miesten – niin hahmojen kuin heidän esittäjiensä – saumattomasta yhteispelistä ja Tarantinon mehukkaasta tavasta kuvittaa parivaljakon tie Candylandiin, suurplantaasille, jossa Django aikoo Schultzin höövelillä myötävaikutuksella kruunata vapautumisensa. Mehukkuus tarkoittaa tässä tapauksessa Sam Peckinpahinkin rajat ylittävää tomaatinpunervien verisolujen ja -plasman runsasta pirskahtelua, purskahtelua, loiskahtelua ja lorinaa. Elokuvan verenvuodatus on sitä luokkaa, että se on selvästi hirtehisen huumorin puolella, mitä Tarantinon tai hänen esikuviensa katsoja voi odottaakin.
Ohjaajana ja käsikirjoittajana Tarantino tekee Django Unchainedissa vielä Kunniattomia paskiaisiakin parempaa jälkeä. Tarinan juoni on ehkä simppeli ja moni Django Unchainedin osa on lainaa muualta, mutta kokonaisuus on astetta toimivampi ja uskottavampi Paskiaisiin nähden. Mielikuvitustahan Djangokin on, mutta ei sellaisessa mittakaavassa, jossa historiaa olisi kirjoitettu kokonaan uusiksi.
Näitä kahta elokuvaa yhdistävälle Christoph Waltzille Tarantino on kiehtovasti langettanut tällä erää roolin, joka on vähän kuin Waltzin Paskiaisissa näyttelemän natsiupseerin peilikuva. Waltzin King Schultz ei takerru miettimään rotuoppia ja häntä selvästi kuvottaa katsoa, kun esim. Leonardo DiCaprion täydellisen niljakemainen suurtilallinen kuvaa kouriintuntuvasti rotujen välisiä eroja ruokapöydässään.
Schultz edustaakin ruusuisemman ajan Saksaa kuin Paskiaisten Hans Landa. Samaten mm. DiCaprion ja Don Johnsonin näyttelemät amerikkalaismaanomistajat näyttäytyvät ikävinä päsmäreinä Djangon maailmassa, kun Paskiaisten maailmansotien ajan amerikkalaiset olivat luonnollisesti hyviä tyyppejä. Vaikka Tarantino ei tyrkytä tätä asiaa Djangossa mitenkään, on valitettavaa huomata, että joitakin triviaaliasioita hän ei voi olla kätkemättä. Ikään kuin yleisölle ei muutenkin olisi selvää, kenen leffasta tässä on kysymys, ohjaaja-käsikirjoittaja on kuin runsaasta vuodosta kärsivän egonsa takia ruikkinut leffaansa ärsyttäviä puumerkkejä. Ne pahimmillaan etäännyttävät katsojaa elokuvan tenhosta. Tällaisiin merkkeihin kuuluu mm. Tarantinon oma cameo, jossa hän näyttelee niin luokattoman huonosti, että pääroolissa hienoa, melkein kaurismäkeläisen niukkaeleistä suoritusta tekevältä Jamie Foxxilta tekisi mieli mennä pyytämään anteeksi.
Mutta jos Tarantino ei saa itseään aina aisoihin, Django Unchainedissa on kuitenkin paljon sellaista, mikä pikkupoikamaisen leikittelyn sijasta on varmasti tehty vakaalla ammattitaidolla, ja mikä nostaa elokuvan arvoa. Ammattitaito näkyy ja kuuluu kaikilla Django Unchainedin osaalueilla Samuel L. Jacksonin uskottavasta käppänämaskeerauksesta aseiden rikkumattomaan lauluun. Musiikki puolestaan on myös tämän elokuvan tärkeimpiä elementtejä – jo pelkän rytmityksen vuoksi. Italowestern-kappaleiden ja uudemman polven räppäreiden biisit lyövät Djangon soundtrackillä iloisesti kättä kuin jonkinlaisena kumarruksena blaxploitaation suuntaan. Tarkkanäköisin voi havaita, että alkutekstien aikana orjakauppiaiden hevoset askeltavat kouluratsastustyyliin täysin musiikin tahdissa ja myöhemmin King Schultzin vankkurien päällä keikkuva jättihammas mukautuu keinahduksissaan Ennio Morriconelta kuulostaviin melodisiin vingahduksiin. Django Unchained on siinä mielessä kuin balettia – vaikuttaa helpolta ja kevyeltä, mutta jos kulissien taakse näkisi, vaikutelma olisi varmasti toinen.
