Alfred Hitchcockin kaanonklassikoista viimeisenä valmistunut Linnut poikkeaa tietyiltä osin ohjaajansa aikaisemmista elokuvista. Toisin kuin esim. Psykossa tai Vertigossa, Linnuissa elokuvan uhka ja jännite ei synny ihmissuhteiden tasolla, vaan ihmisyhteisön ulkopuolinen luonto kääntyy ihmisiä vastaan. Täysin Hitchcock ei Linnuissakaan psykologista aspektia kuitenkaan hylkää. Äidin kiintymys omaan poikaansa ja pelko tämän rakkauden menettämisestä luo elokuvan draamapuolelle vahvan pohjan.
Miksi linnut sitten hyökkäävät Bodega Bayn asukkaiden kimppuun? Yhden ajatusmallin antaa baarikohtauksen päätteeksi tapahtuva yhteenotto. Tippi Hedrenin esittämä Melanie Daniels edustaa pienen yhteisön ulkopuolista maailmaa, jota vastaan lintujen lisäksi osa asukkaista kääntyy. Tätä teemaa hyödynnetään läpi elokuvan, kun Melanien ihastuttaman Mitch Brennerin (Rod Taylor) äiti Lydia (Jessica Tandy) on varovaisen epäilevä Melanieta kohtaan. Heidän suhteensa kuitenkin lähenee elokuvan mittaan, kun pelko linnuista saa heidät hakemaan turvaa toisistaan, sinetöityen lopun sanattomalla sopimuksella.
Baarikohtauksessa Hitchcock esittelee myös muita mahdollisia syitä lintujen hyökkäyksille eri ihmisten esittäessä mielipiteitään. Juopon uskovaisen mielestä lintujen käytös on enne raamatullisesta maailmanlopusta, iäkkäämpi nainen lähestyy asiaa tiedenaisen analyyttisyydellä. Baarikohtaus on myös elokuvan ainoa komediallisempi kohtaus alun lintukauppaepisodin kanssa, tosin komediallisuus baarikohtauksen yhteydessä tulee käsittää Hitchcockin taustasta johtuen mustana brittivaikutteisena huumorina, joka ei suoraan saa katsojaa nauramaan.
Mikä on lopullinen totuus lintujen kääntymisestä ihmistä vastaan, tähän ei Hitchcock anna suoraa vastausta. Linnut on elokuvana yksi harvoista Hitchcockin elokuvista, jossa katsoja joutuu lopulta itse miettimään elokuvan teemoja ja vetämään tästä kaikesta omat johtopäätöksensä. Siispä elokuvan kuuluisat loppukuvat avoimen lopun myötä on ainoa oikea tapa lopettaa kyseinen elokuva.
Kauniissa väreissä kylpevä Linnut-elokuva muodostaa Hitchcockin edelliselokuvan Psykon kanssa kiintoisan vastinparin ohjaajan loppukauden monipuolisuudesta elokuvatekniikan käytössä. Linnut on vanhentunut elokuvana tyylikkäästi vuosien saatossa, ja vaikka jotkut trikkikuvat kieltämättä näyttävät päälle liimatun oloisilta, se ei vaikuta niiden välittämään tunnelmaan. Elokuvan suurin ansio elokuvatekniseltä puolelta on sävelletyn musiikin puuttuminen täysin (lukuun ottamatta yksittäistä pianonsoittotuokiota ja lasten laulua), ja ääniraita luo tunnelmansa koneellisesti tuotetun lintujen ääntelyn ja pelkän hiljaisuuden tehokeinoilla. Toki elokuva todennäköisesti toimisi myös äänisuunnittelijana elokuvassa toimineen Bernard Herrmannin sävelletyn musiikin kautta, mutta tehokeinona kyseinen ratkaisu on huomattavasti nerokkaampi.
Viidenkymmenen vuoden jälkeen Linnut-elokuvan ekologinen sanoma ei ole vähentynyt: olemme vuosien saatossa joutuneet entistä enemmän miettimään omaa vastuutamme ympäröivän luonnon hyvinvoinnista, joka saattaa jonain päivänä tosissaan pettää meidät tekemiemme virheiden suhteen.
