Itä-Saksassa valtio määräsi mitä media saa lähettää. Länsi-Saksa ja
monet muut vastaavat yhteiskunnat eivät olleet/ole juuri parempia:
lehdistönvapauden nimissä viattoman ihmisen maine saatettiin/saatetaan tärvätä perusteellisesti.
Pohjana teokselle on Heinrich Böllin novelli ”Die verlorene Ehre der
Katharina Blum”, josta Margarethe von Trotta ja Volker Schlöndorff
ovat yhteistyöllä käsikirjoittaneet ja ohjanneet elokuvan.
Schlöndorffin ja Trottan elokuvan tärkein päämäärä on tuoda esiin
esiin ei pelkästään Länsi-Saksan vaan yleisesti demokraattiselle
järjestelmälle ominaiset ongelmakohdat.
Miten pitkälle voidaan sananvapaus viedä? Mitä ylipäätänsä on
todellinen sananvapaus? Saksan länsipuoliskon suuren talousihmeen levittämän propagandan mukaan lehdistö on käytännössä virheetöntä väkeä, pelkkiä totuuden kertojia ja läntisen sananvapauden profeettoja. Mutta käytetyistä keinoista vaietaan. Lehtien raflaavia otsikkoja tutkiessa tavallinen tallaaja tulee harvemmin miettineeksi konsteja, joilla median hankkimat tiedot on hankittu.
Naisella nimeltä Katharina Blum on pieni ongelma: hän tutustui
muuan onnellisena iltana mieheen nimeltä Ludwig, jolla vaikuttaa
olevan aitoja tunteita Katharinaa kohtaan. Ihastus on nopeasti
rakkautta ja sen hyväksyntä molemminpuolista. He päätyvät
Katharinan asunnolle, mutta aamunkoitteessa mies on kadonnut ja
valtion edunvalvojat koputtelevat ovella epäilyttävän kiivaasti.
Alkaa viattoman naisen äärimmäisen tuskallinen kujanjuoksu, jonka
aikana hänet ehditään leimata niin huoraksi, valehtelijaksi kuin
lehdissä irvisteleväksi äitinsä vihaajaksi. Median vierailu sairaan äidin luona tosin on laissa kielletty, mutta ”tärkeän” viestin esilletuomiseksi on varmaankin yleisesti hyväksyttävää hiukan joustaa säännöissä.
Ilmeisesti kapitalismissa tarkoitus pyhittää keinot. Tärkeintä on, että
palkka juoksee ja keinottelijoilla riittää törkyä levitettäväksi.
Inhimillisyydelle ei tällaisessa systeemissä ole tilaa kun marisijat
pystytään maksamaan hiljaiseksi. Lukuun ottamatta tiettyjä
poikkeusyksilöitä, joihin Katharina Blum kuuluu.
Blum on todellisuudessa viaton, mutta lumetodellisuus on jo
tuominnut hänet niin, että maineen pelastamiseksi ei ole enää mitään tehtävissä. Ja minkä tähden tämä kaikki tapahtuikaan? Koska ihmisen ahneudella ja sensaationnälällä ei ole usein rajoja ja viattomat sivullisethan siinä pistetään kärsimään kun Lehti valvoo Vapaan Valtion etuja.
Oliko idän kommunistidiktatuurissa eläminen hankalampaa kuin
läntisessä naapurissaan? Sehän on selvä. Toisaalta idässä ei
tosiasiassa syyllistytty yhtä puistattavaan tekopyhyyteen kuin niin
sanotussa vapaassa länsivaltiossa, jossa myös yksilön
koskemattomuuden kanssa on usein vähän niin ja näin.
Mitäpä siinä sitten voi viaton ihminen tehdä, kun vaihtoehtona on
totalitaristinen yhteiskunta ja muka kansanvaltainen maa, jossa
syytön voi joutua ajojahdin uhriksi, vain, koska on ollut väärässä
paikassa väärään aikaan?Ehkäpä tärkeintä onkin muistaa, että oma
moraali on loppujen lopuksi kaiken muun yläpuolella. Näin on siksi,
koska ajojahtia tapahtuu kaikkialla, muoto vain vaihtuu poliittisen
tilanteen mukaan.
Kannattaako tällainen analysointi yhden elokuvan kohdalla?
Ehdottomasti! Mestariteos tutkii hyvin tarkkanäköisesti
asioita, joista kaikkien valveutuneiden kansalaisten tulisi olla tietoisia. Tämä on suoraselkäinen kehotus syyttömien puolustamiseen ja mediakriittisyyteen, eli ajasta ja paikasta riippumattomiin positiivisiin ominaisuuksiin.
Elokuvan loppupuolella nähdään erinomainen esimerkki siitä, miten
pelkät sanat voivat pahimmillaan satuttaa: muuan kirkonmiehen
pitämän puheen valheellinen ja äärihurskasteleva viesti kuvottaa
tässä asiayhteydessä huomattavasti enemmän kuin mikään
ihmishenkiä vaativa veriteko.
Itse pystyin elokuvaa katsoessani miltei kuulemaan Trottan ja
Schlöndorffin äänen: ”Katso tätä, kansalainen, ja kauhistu. Mutta
muista myös oppia ja pidä tästä teoksesta saadut tiedot lujasti
mielessäsi, sillä ne eivät vanhene koskaan”. Toinen nimi filmille voisi
hyvinkin loogisesti ajateltuna olla vaikkapa ”Katharina Blumin
menetetty maine ja kun länsimainen sananvapausvouhotus meni liian pitkälle.”
