Ranskalainen animaatioelokuvien ohjaaja, René Laloux (myös muun muassa [movie]Time Masters[/movie] ja [movie]Villi planeetta – Fantastic Planet[/movie]) kuuluu niihin animaatio-ohjaajiin joista tässä Disneyn ja Ghiblin valtaamassa maailmassa harvemmin kuulee puhuttavat. Seikka on sinällään sääli, koska toisin kuin toistaiseksi länsimaissa luullaan, on Laloux’n animaation puhuttelevia eikä todellakaan lapsille suunnattuja. Alastomuus ei ole syy, miksi elokuvaa ei olisi lapsille tarkoitettu vaan syy piilee erinäisissä metatasoissa ja osin jopa kantaaottavuudessa, mistä aivan lapsi ei saisi juuri mitään irti. Toki animaatio on kauniisti tehty ja sisältää osin sellaista kuvamateriaalia, josta voi hyvin mielin nauttia ilmankin konjakkilasia ja havannalaissikaria.
Tarina alkaa Gandaharista, joka on planeetta jossain kaukana. Gandaharin täydellisyyttä asuttavat humanoidit, jotka elävät täydellisessä sopusoinnussa luonnon kanssa, he eivät edes käytä mitään koneita. Eräänä päivänä paratiisin rauha järkkyy, kun julmat, sisälmyksettömät metallimiehet muuttavat kylän asukkaat toisensa jälkeen kiveksi. Nuori soturi, Sylvain, saa ensimmäiseksi tehtäväkseen ottaa selville yhtä sun toista vihollisesta, jotta paratiisi saataisiin pelastetuksi. Siinä ei ole kaikki, elokuvan tarina on kovin monimutkainen ja siitä liikaa kertominen saattaisi haitata jokaisen katseluelämystä. Mutta elokuva sisältää kuitenkin useita tuttuja scifi-elementtejä aina utopiasta aikamatkustukseen.
Hahmoista ei juuri kerrota, mikä on sääli. Henkilöhahmoihin on vaikea saada kosketuspintaa. Toisaalta hahmojen onttous ei haittaa, koska kyseessä on lopulta aika vähän henkilöhahmojen varaan rakentuva tarina. Katsoja lähes väistämättä välittää enemmän gandaharilaisista kansana kuin itse Sylvainista tahi kenestä muustakaan. Paikkana Gandahar esitetään paratiisina, jossa humanoidit elävät luonnon kanssa sulassa harmoniassa. Kaikkein mielenkiintoisinta on paikan floora ja fauna, joka on toteutettu hyvin mielikuvituksekkaasti. Hyvä plussa tulee myös ranskaksi hoidetusta dubbauksesta, en ole tainnut ikinä nähdä yhtä hyvin tehtyä kuin tässä.
Elokuvan animaatio on kaunista ja paikoin jopa mielestäni sulavampaa kuin enemmän näkemissäni Ghiblin animeissa. Gandaharilaisten salaisuus, maan alle karkoitetut Transformés’t, ovat esimerkiksi tehty niin hyvin, että vaikka jok’ikinen epämuodostunut olio on erilainen ja omaavat esimerkiksi kaksi päätä, muttei ollenkaan jalkoja, tuntuu näiden liikkeet silti sulavilta ja kuin luonnon itsensä heille muokkaamilta. Itse asiassa, hieman ehkä yllättäenkin, animaation tuotantokustannuksia leikattiin aikanaan käyttämällä pjongjangilaista studiota. Yllättävää siksi, että Pjongjang sijaitsee Pohjois-Koreassa, joka on maana maailman eristynein. Ehkä tästä seikasta johtuen Laloux on saanut lisättyä elokuvaan niin paljon kokeellista tavaraa, esimerkiksi Masters of Cinema – julkaisun ohessa lisämateriaalina tulleesta Craig Kellerin esseestä selviää, että esimerkiksi vahakyniä käytettiin pehmentämään hahmojen ääriviivoja ja täten integroimaan ne paremmin taustaansa.
Pohjimmiltaan Gandahar kritisoi nykyäänkin tuttuja asioita. Se painottaa luonnon tärkeyttä siinä missä myös kritisoi nykyiselläänkin ajankohtaista elinviljelyä sekä geenimanipulaatiota. Ei tosin ole mikään yllätys, että luonto aiheena puhutti jo tuolloin, sitä on suojeltava, ettei lopulta ajauduta täydelliseen metallinpäällysteiseen maailmaan tahi katastrofiin, kuten tulevaisuus elokuvassa 1000 vuoden päästä näyttäytyy. Yllättävää elokuvan teemoissa itselleni oli se elinfarmauksen kritisointi, jota en olisi osannut odottaa ihan vielä 80-luvun elokuvalta. Kun on mahdollista luoda täydellinen eliö, käykö lopulta niin että kaikki epätäydelliset karkoitetaan maan alle täydellisten päivää pilaamasta? Missä menee raja ihmisen ominaisuuksien parantelun ja luonnollisuuden välillä?
Käteen ei jää pelkästään hyvä animaatio vaan myös erinomainen ja puhutteleva scifi-elokuva. On ihme, että Laloux’n kaltainen nero on lähes tyystin unohdettu.
