Scorsesen elokuvakynä kirjoittaa vuosi vuodelta kaupallisempaa jälkeä. Jos The Departed oli menneiden vuosikymmenten mestariteoksiin verraten yleisöä kosiskeleva kompromissi, lienee Shutter Island kassamagneettigenren edessä konttaamista. Mielestäni tämä ei ole automaattisesti huono juttu – Scorsesen tyyli- ja rytmitajuhan ei ole kadonnut vuosien saatossa mihinkään, joten kehutun aasialaisen poliisielokuvan uudelleenfilmatisointi oli konventionaalisesta sisällöstään huolimatta piristysruiske niin genrelleen kuin ohjaajalleenkin. Eläkeikäinen voisi viettää aikansa huomattavasti huonomminkin.
Shutter Islandissa vanha patu kokeilee siipiään taas uuden lajityypin parissa. Perihollywoodilainen psykologinen trilleri toimii kuitenkin heikosti; ote on epävarma, ikään kuin tekijä tarkastelisi genreä ulkopuolisen analyyttisesti vailla todellista intohimoa.
Elokuva lienee sisällöltään rehellisintä huttua, mitä Scorsesen syyniin on toistaiseksi päätynyt: traumatisoitunut päähenkilö selvittää katoamismysteeriä pelottavalla saarella ja valtion hommissa on jotain mätää. Kässärissä on tusina b-leffaa ja sikäli potentiaalia a-luokan hömppäviihteeseen. Sitä Shutter Island ei kuitenkaan uskalla olla, vaan ottaa heti sankarikaksikon lähestyessä saarta päälleen totisista totisimman ilmeen. ”Kuulkaa, kuulkaa, miten uhkaavia selloja! Tämä on vakavasti otettava, eeppinen elokuva! Luojani on suuri ja tunnustettu!”
Sitäkin selkeämpi merkki epävarmuudesta on se suunnaton selittely, jolla juonta loppua kohden kiihtyvästi availlaan. Siinä vaiheessa, kun arvostamani näyttelijä repäisi fläppitaulusta sivun esiin ja alkoi todistella asioita katsojille opettajamaisesti, halusin ohikiitävän hetken ajan ryömiä myötähäpeästä penkin alle. Shyamalanistinen pökkelyys oli näyttänyt itsensä, elokuva muuttunut miltei parodiaksi itsestään. Ja toisaalta – mikä mainio parodia se voisikaan olla, elleivät DiCaprion angstikasta päähenkilöä taustoittavat takaumat ja unijaksot todistaisi toisin! Teddyn flashbackit – varsinkin sotaan liittyvät – ovat ehkä kerronnallisesti vaikuttavia, mutta twistiriepottelu on vienyt elokuvalta puhdin; yritettyään sumuttaa katsojaa viimeiseen asti ei energiaa enää ole jäljellä syvyyden puhaltamiseksi päähenkilöön.
Megalomaanisen huonosta elokuvasta ei kuitenkaan ole kyse. Asemansa vakiinnuttaneena ohjaajana Scorsese on kyennyt ilmaisemaan itseään ilmeisen vapaasti. Kohtausten tuotantoarvo on kohdillaan, saaren valo on elokuvallisen esteettistä ja psykologista palapelimäisyyttä on korostettu mukavasti kerronnallisilla pikkujipoilla. Sivuosissa ei ole tarvinnut tyytyä turhiin nimiin, joten muun muassa Max von Sydow ja Jackie Earle Haley lataavat tilanteisiin hyytävyyttä jo silkalla karismallaan.
Satunnaisista hetkistään huolimatta Shutter Island on selkeä pettymys – juonenkäänteidensä orja, ylipitkä ja pahvinen jännäri, joka on genrestä pitävän näkökulmasta kulahtanut ja ohjaajansa elokuviin vihkiytyneelle pinnallista huttua. Mikäli Scorsese aikoo jatkossakin työstää yksiulotteisia genrepastisseja, toivon ettei hän enää ota itseään näin vakavasti.
