Michael Mann on ihastunut käyttämään HD-kameroita ja aikoo kaiketi kuvata kaikki seuraavatkin tuotoksensa käsivaralla heiluen. Ohjaajan aiemmat ”kokeilut” HD-kameroilla olivat Miami Vice (2006) sekä Collateral (2004). Näissä kahdessa käsivaralla kuvattu toiminta sai aikaan realistisen vaikutelman ja se toimi ihan hyvin. Nyt Mann kokeilee samaa kikkaa kuvaamalla todellisia tapahtumia ajalta joka ei ole katsojille enää millään tavalla realistinen, ja ampuu tällä kertaa pahemman kerran ohi. Kameratyöskentely on hirveää katseltavaa ja kaikki näyttää kuvissa lavastetulta. Paikoitellen nähdään hienojakin kamerakulmia, mutta muuten autenttisuutta hakevat ja heiluvat käsivaralla otetut kuvat pilaavat koko elokuvan. Kohtaukset näyttävät kuin ne olisi kuvattu kotona mummon tai vaarin synttärikutsuilla, eivätkä missään nimessä tue aikakautta tai tee näyttelijöistä sen realistisemman oloisia, pikemminkin päinvastoin saavat kaiken näyttämään teatraaliselta ja huonosti toteutetulta.
HD-kameroilla kuvaaminen onnistuu lähes pimeässä, eikä kohtauksia tarvitse valaista samalla tavalla työläästi ja aikaavievästi kuin filmille kuvatessa. Se tarkoittaa että voidaan kuvata isojakin kohtauksia lähes autenttisessa valaistuksessa ja voidaan näin säästää tuotannossa aikaa ja rahaa. Rahaa on säästetty koko produktiossa muutenkin. Kohtauksia vaivaa paitsi pimeys myös halpuus. Ampumavälikohtauksissa on sama tunne kuin aikoinaan armeijan sotaharjoittelussa rynkyillä ampuessa – aivan turhaa kun mitään ei tapahdu. Tulilieska leimahtaa ja kuuluu rätätätätätätätät, mutta siinä kaikki, kukaan ei kaadu ja mikään ei mene rikki. Mannilla on ollut varaa hajoittaa tuotannossaan vain yksi, ehkä kaksi aikakautta kuvaavaa autoa ja se välittyy myös elokuvaa katsellessa. Konekivääreillä räiskitään aivan kamalasti, mutta lähes mikään ei hajoa. Koko elokuva, mutta ennen kaikkea ampumavälikohtaukset näyttävät siltä kuin ne olisi kuvausharjoittelua videolle ennen varsinaista filmille kuvausta. Tämä haittaa niin paljon katsomista että elokuvaa ei voi ottaa tosissaan ollenkaan. Silloin alkaa sisältökin kärsimään ja pian huomataan että elokuva on tylsä ja juoni mitätön.
Christian Balen naamataulu alkaa jo nyt olla loppuun kulutettu elokuvissa, Johnny Deppiä jaksaa vielä jostain syystä katsella, mutta eipä ole hänenkään roolisuoritus mistään kotoisin tässä tyhjänpuhuvassa pukufarssissa. Kaiken lisäksi Deppin esittämän Dillingerin ja tämän gangsteriheilan kemia ei toimi elokuvassa ollenkaan, eikä naisesta jaksa välittää tippaakaan, mikä on välttämättömyys jos haluaa lopun toimivan. Tässä onkin koko elokuvan suurin moka joka tekee tästä surkean.
Toivottavasti Mannin ”kokeilut” ovat ohi ja että ohjaaja keskittyy kuvaamaan elokuvansa jatkossa perinteisin menetelmin.
