Tekniikan huippua edustava avaruusalus Event Horizon katoaa mystisesti avaruuden autiouteen, ja ilmestyy seitsemän vuotta myöhemmin Neptunuksen edustalle. Paikalle lähetetään pelastusalus (kapteenina Laurence Fishburne ja avustavana tiedemiehenä yllättäviä salaisuuksia Event Horizonista tietävä Sam Neill), jonka jäsenet alkavat pian nähdä karmeita näkyjä. Ja kappas keppana: pian veri läiskyy ja kauhunhuudot kaikuvat.
Psykologinen kauhu on parhaassa tapauksessa erinomaista väkivallan uhalla leikittelyä. Event Horizon sen sijaan leikittelee lähinnä väkivallalla itsellään. Jokunen menneisyyden haamu käy kummittelemassa (vau, onpa monella pelastusaluksen jäsenellä ihmishenkiä kontollaan) ja sitten veri vuotaa – mieluiten suolenpätkien kera. Ongelma on siinä, että gorella mässäilevien ja sinänsä ahdistavien näkymien lisäksi pelotearvoa ei ole. Tilanteiden asettelu sekä kameran ja musiikin käyttö ovat järkyttävän vihjailevia: joku hahmoista jää yksin, alkaa vilkuilla ympärilleen, musiikki koittaa riipiä selkärankaa sijoiltaan ja niin edelleen. Lopputulos tällaisesta vakiokaavan käyttämisestä on se, että säikäytysyritykset näkee vähintään varttiminuutin päähän, joten tehoa niissä ei juuri ole. Lisäksi iso osa säikäytysyrityksistä on ns. valepelotuksia. Kaiken virittelyn jälkeen ilmaantuunkin jotain harmitonta, esim. kaveri toimii tosiystävän tavoin ja hiipii selän takaa nappaamaan kiinni pelkääjän olkapäästä. Ainoa yllätysarvo on siinä, kummalle olkapäälle taputetaan. Tällainen ei pahemmin vakuuta, ja pelästyin leffaa katsoessa tasan kerran.
Käsikirjoituksesta ei ole mitään mairittelevaa sanottavaa. Mokoma on kai hommattu samasta alelaarista kuin litroittain virtaava tekoverikin. Lähtökohtana paiskataan yhteen hieman Alienia, Hohtoa ja Solarista monen muun klassikon kanssa, mutta mitään viihdyttävää omaa ei saada aikaiseksi. Isona puutteena pitää mainita, että oudoissa tapahtumissa ei aina ole järkeä, koska niitä ei kunnolla selitetä. Kun selityksiä sitten tarjotaan, luvassa on sen verran epävakuuttavaa sontaa, että pian tapahtumissa on vielä vähemmän järkeä. Juonenkäänteet ovat kunnianhimoisia, mutteivät ovelia tai edes aina loogisia. Hahmoihin ei jaksa kiintyä, koska koko pelastusaluksen miehistö esitellään kertalaakilla, eikä heistä tunnu koko elokuvan aikana löytyvän mitään persoonallista. Ihmisen sisäisen pahuuden pitäisi kai olla leffan vetävä voima, mutta tämän teeman hyödyntämispyrkimykset johtavat lähinnä naurettaviin epäloogisuuksiin.
Lavasteet ovat ihan hienon näköisiä, mutta intensiivinen kameranpyöritys näyttää avarat tilat, joissa klaustrofobista tunnelmaa ei pääse syntymään. Lisäksi Paul ”ei Thomas” Anderson päättää rikkoa tätä tunnelmaa jatkuvin yleis- ja kokokuvin. Tähän lukeutuu myös toistuva ulkokuvan näyttäminen cutscenena. Leikkauksissa ei siis ole voimaa, ja zoom-nappikin löytyy vain, jos pitää esitellä meikkaajien ja tehostevelhojen aikaansaannoksia verenvuodatuspuolella. Muuten leffa on aika kuollut. Näyttelijät pelkäävät ihan asianmukaisesti, mutta mitään mullistavaa ei juuri synny. Jopa Laurence Fishburne jämähtää unohdettavaan keskitasoon. Ainoana bonuksena on vimma, jota Sam Neill alkaa löytää itsestään leffan toisella puoliskolla. Muuta uutta hienoutta ei tapahtumien eskaltoituessa sitten synnykään. Alussa esitettävä idea ei toki ole kovin omaperäinen, mutta sekin lässähtää, kun siitä yritetään väkisin vääntämällä virittää jotain spesiaalia. Puolessatoista tunnissa läpi rämisevä Event Horizon ei maltakaan keskittyä juuri mihinkään, ja kaivaa sillä tavalla oman hautansa.
