Kesä, meri ja perhe, joka kokoontuu nelistään saarelle. On isä, poika ja tytär, sekä tyttären aviomies. Tytär kärsii mielisairaudesta ja muitakin riivaavat vähintään sisäiset demonit.
Usean Bergman-elokuvan peräkkäin katsominen saa niiden samanlaisuuden esiin. Jokaisessa käsitellään ihmistä, kaikkea, mitä ihminen pohtii elämänsä aikana ja ennen kaikkea ne ovat rehellisen pistäviä. Yksikään elokuva ei ole identtinen toisen kanssa, mutta niiden juoniselostuksien lukeminen saa naurahtamaan sitä, että lähes kaikki selitetään samalla tavalla.
Kuin kuvastimessa on tähän asti paras näkemistäni länsinaapurimme suuren miehen elokuvatuotoksista. Elokuva on hyvin pohdiskeleva, symboolinen ja enteilevä, ja siinä on ohjaajalle tyypilliset tunnusmerkit, niin hyvässä kuin pahassakin. Ihmisten käsittely on hallittua ja tapahtumat loppua kohden painajaismaisia. Teos vaikuttaa keskeneräiseltä, minkä takia sen vaikutus ei ole sykähdyttävä. Keskeneräinen se ei varmasti ole, koska Oscar-palkinto tipahti sille sarjassa Paras ei-englanninkielinen elokuva.
Usein elokuvan aiheena tarvitsee olla jotain suurta ja mahtipontista, mutta Kuin kuvastimessa kertoo hetkistä ihmisten parissa, näiden välisistä suhteista, jotka kiristyvät ja purkautuvat. Käsikirjoituksen puolelta löytyy hienoa leikittelyä, joka käsittelee perusajatuksia suuren hädän hetkellä. Miltä tuntuu, kun tietää sekoavansa? Katsokaa, pohtikaa.
Nimimerkki: Viisas
