Mary Shelleyn romaani ihmiselämällä leikittelevästä tohtorista on idealtaan kauhistuttava ja sisällöltään riipaiseva – samoin myös tämä Universal -yhtiön elokuva, vaikka sen ja kirjan välillä yhtäläisyydet ovatkin hauraat.
Jo tarinan alussa käsikirjoittajat ovat harpanneet roimasti Shelleyn teoksen ohitse.
Yömyöhään kalmistolla tohtori Henry Frankenstein (Clive) sekä hänen apulaisensa Fritz (Frye) kaivavat haudoista tuoreita ruumiinosia tohtorin kokeita varten. Hän aikoo rakentaa palasista elävän olennon. Koska hautausmaalta ei löydy ihmiskehon tärkeintä osaa, aivoja, Fritz lähtee ryöstöretkelle läheiseen yliopistoon. Luentosalissa hän kuitenkin tuhoaa kunnolliset aivot ja joutuu korvaamaan ne rikollisen aivoilla.
Henryn kihlattu Elizabeth (Clarke) sekä hänen ystävänsä Victor Moritz (Boles) ovat kyllästyneet epätietoisuuteen ja matkustavat tohtorin luo selvittääkseen, mistä huippusalaisissa kokeissa oikein on kyse. Frankenstein on kuitenkin onnistunut pyrkimyksessään herättää osista kokoamansa ruumis henkiin, ja kun hirviö avaa silmänsä, ei kukaan ole enää turvassa.
Toisin kuin samana vuonna ensi-iltansa saanut Dracula, Frankenstein sisältää kauhuelementtejä vähemmän ja ihmismielen tutkiskelua enemmän. Se on mystisempi ja moniulotteisempi sekä näyttelijöiltään tasokkaampi. Tarkoitukseni ei ole vertailla filmien tähtikaartia vaan heidän taustajoukkojaan, kun Draculassa karismaattisen Lugosin seuraksi on valittu posliinikasvoisia amatöörejä, Frankensteinissa sivurooleihin on hieman panostettu.
Vaikka Dwight Frye tekee kunniaa sinällään hölmön hahmonsa joka sekunnille ja Colin Clive kirkuu historiaan ”It’s alive” -repliikkinsä, nousee tästä filmistä tähtitaivaalle se kaikkein hiljaisin. Kunnioitukseni Boris Karloffiin syntyi juuri tästä elokuvasta. Hän tulkitsi Frankensteinin hirviön valkokankaille sellaisena, kun se kirjassakin esiteltiin: yksinäisenä, sielullisena ja sympaattisena, mutta väärinymmärrettynä ja vihattuna olentona. Karloffin karisma puskee läpi paksun teatterimaskin ja hartiatoppausten. Hän ei tarvitse vuorosanoja eikä turhia eleitä hirviön ajatusten ilmaisemiseen: hän tekee silmillään ja kasvoillaan niin paljon, että harva siihen nykyäänkään pystyy.
Logiikkavirheitä voi huvikseen bongailla kohtauksesta seuraavaan. Draculassa Jonathan Harkerin ja herra Renfieldin roolijaon muutos tehtiin tarkoituksella, mutta en näe mitään syytä, miksi tässä tohtori ristittiin ystävänsä nimellä ja päinvastoin. Hirviön henkiinherättämisessä ei pidetä kiirettä, mutta muuten tapahtumat työnnetään vauhtiin sen kummempia pällistelemättä. Kirjan juonta on yksinkertaistettu ja mukaan on puskettu ”pakollisia” aikakauden ärsyttäviä tehokeinoja; esimerkkeinä mainittakoon tohtorin kyttyräselkäinen palvelija, korkeatorninen kivilinna sekä Victorin yksipuolinen ihastuminen Elizabethiin.
Elokuvana Frankenstein on lyhyt, nopea ja kliseinenkin kokonaisuus, joka sotkee kirjan henkilöt ja ihmissuhteet iloisesti sekaisin ja lisäilee joukkoon omia elementtejään. Se on luonut meille lopullisen mielikuvamme pulttikaulaisesta, kömpelösti liikkuvasta ja mongertavasta hirviöstä. Silti elokuva on katsomiselämyksenä kaunis ja onnistuu jopa välillä nostamaan niskavillojakin. Frankensteinissa on jotain ainutlaatuista ja sykähdyttävää, jotain sellaista, joka antaa anteeksi käsikirjoittajien mielikuvituksen laukkaamisen ja nostaa elokuvan yhdeksi klassikkokauhun symboleista.
