Henry Frankenstein (Colin Clive) tekee tieteellistä tutkimusta. Hänen apurinsa on Fritz (Dwight Frye) ja kokeiden kunnianhimoinen päämäärä on luoda elävä olento. Ne myös onnistuvat, mutta syntyvä olento (Boris Karloff) osoittautuu hieman erilaiseksi tapaukseksi. Luonnollisesti se karkaa, aiheuttaa tuhoa ja jää lopulta nalkkiin ja Henry itse joutuu katsomaan tehdyn ja tekemättömän työnsä seurauksia kasvoihin.
James Whale ohjaa taas sovitukseen perustuvaa elokuvasovitusta Uuden Prometheuksen ponnistelusta ja tunnelma on hyvä. Minimalistinen tyyli ja tietyssä mielessä surrealistinen toteutus ovat hyvä yhdistelmä ja Jack Pierce on kirjaimellisesti oman elämänsä omaavan hirviön luoja.
Colin Clive on pääroolissa ja paahtaa teatraalisella tyylillä ja se istuu mainiosti vinoutuneen miljöön kanssa yhteen. Tylysti tulee myös ilmi hänen haluttomuutensa ottaa vastuu luomuksensa hyvinvoinnista. Dwight Frye tuo eloon ilkeän raajarikon joka velloo saamassaan tilaisuudessa.
Brittiläinen William Henry Pratt luo suuren hahmon. Lukemattomat parodiat, kunnianosoitukset ja pastissit eivät pysty peittämään Karloffin suoritusta. Hänen olemansa luomus herättää kauhua, mutta katsojalle se herättää pelkästään sääliä kömpelöllä ymmärtämättömyydellään. Valitettavasti käsikirjoitus jättää elokuvan todellisen hirviön vapaaksi vastuusta ja on harmillisen ristiriitainen. Onko luomuksen käytös sen fyysisistä ominaisuuksista johtuva vai onko se syytä sen kokemasta huonosta kohtelusta? Valtavista rajoituksista huolimatta Karloff loistaa roolissaan kirkkaana kuin nova.
Mukana on hienoja hetkiä, hienovaraista tulkintaa sietävä luomus ja muitakin analyytikkoja innostavia hetkiä, sävyjä ja kohtauksia. Nämä ovat hyviä piirteitä. Valitettavasti ristiriitaisuus, säntäilevä rytmi ja huomattava tekninen nykivyys nakertaa hienoutta. Klassikkostatus on joka tapauksessa ansaittu, mutta virheetön ja täydellinen elokuva ei missään nimessä ole kyseessä.
