Vanhasta kunnon Faustistakin aineksia lainaileva Ghost Rider on sarjakuva, johon tiedottajat ovat kertoneet Nick Cagen joskus tykästyneen korviaan myöten. Ei siis kummastutakaan paljoa, että mies hinkui sarjisfilmatisoinnin pääosaan kuin pieni orava pähkinäpussiin. Vaikka raina sinänsä ei juuri muuta olekaan kuin tehosteilla paikkailtu tossumopo, Cage revittelee roolissaan koko rahan edestä. Kuumakallo Ghost Rideriksi heebo on kuntouttanut itsensä ensiluokkaisesti, ja vaikka Cage ei huulenheitossa pärjää esimerkiksi Bruce Willisille, hänen vähäeleisempi – tai sanottakoon nyt mikahäkkismäisempi ulosantinsa – toimii juuri tässä yhteydessä sopivasti.
Ghost Riderin elokuvasovituksessa on selvästi myötäilty sarjakuvan kuvakieltä, joka aiheuttaa välistä sen, että hahmot poseeraavat kuvissa teatraalisissa asennoissa. Onhan se toki maalauksellista, kun mies ojentaa koko käsivarren mitalta sormeaan pahaa kohti ja vääntää suustaan tekemällä tehdyn repliikin, mutta miksi outo pitää näin viedä entistä pitemmälle todellisuudesta? Se voi näyttää coolilta, mutta ei lopulta oikein palvele ketään.
Ja tarinasta sitten… puolipiilevällä huumorilla maustettu stoori kertoo nuoresta stunttiajajasta (Long/Cage), joka myy sielunsa Mephistopheles -paholaiselle (Fonda) pelastaakseen isänsä hengen. Sopimushan on tietysti kehno ja ajajasta, Johnny Blazesta tuleekin mystinen moottoripyörämies, joka vetää piristeitä Robbie Williamsia hanakammin, imee itseensä mytologiakirjallisuutta ja kuuntelee The Carpentersia – silloin kun ei seuraa apinaohjelmia telkustaan. Yöaikaan Johnny syttyy tuleen ja huristaa kallo kiiluen tekemään palveluksia paholaiselle. Hurjan elämänsä keskellä Blaze odottaa jotakin, joka lopulta ilmestyy hänelle nuoruudenrakastetun (ihanan naapurintyttömäinen Mendes) muodossa. Mutta oi, onko Blazella enää mitään toivoa?
Kuten sanottua, tehosteilla on paikkailtu elokuvan puutteita. Tapahtumat etenevät kumman suuremmitta jännityksittä ja taistosta toiseen päädytään heppoisesti. Silti tällä erää ohjaajaa voisi jopa taputtaa olalle siitä hyvästä, ettei Ghost Rideriä ole paistettu tuotannon uunissa ihan niin miedolla lämmöllä kuin Daredeviliä pari vuotta sitten. Näyttelijävalinnat ovat mukiinmeneviä, eikä kukaan castista varsinaisesti ammu yli – viat löytyvät ennemminkin henkilöohjauksesta ja dialogista kuin sen julkipuhujista. Sarjakuvafilmatisoinniksi kyseessä on viime kädessä jälleen yksi miellyttävämmän puoleinen tapaus, nk. suureksi taiteeksi tästä ei taas ole.
